Jeesuksen syntymään verrattavissa oleva ihme (*

Joulut. Ne ovat olleet monenlaisia.

Lapsuuden jouluihin ei ole koskaan paluuta, ja muistoissa ne ovat tietenkin täydellisiä (mitä ne eivät tietenkään oikeasti olleet). Aikuisiän joulut ovat olleet ristiriitaisia. Haluaisin kovasti olla jouluihminen, mutta kaikki hössötys menee hukkaan, kun joulua joutuu viettämään vain pienimuotoisesti omien vanhempiensa kanssa. Kuinka mielelläni heräisinkään aattoaamuna omasta talostani rakkaan elämänkumppanin vierestä ja koristelisin aidon joulukuusen yhdessä lasteni kanssa. Jouluruuat olisi väsätty puolison kanssa jo hyvissä ajoin etukäteen, koti siivottu ja koristeltu, illan hämärtyessä muuta sukua saapuisi ehkä paikalle, lapset odottaisivat joulupukkia ja heidän innostustaan seuratessa tuntuisi vähän siltä, kuin saisi jotain niistä lapsuuden jouluista itsekin takaisin. Mutta tämä on vain kaukainen unelma.

Aiemmin syksyllä ehdin jo jotenkin lannistua tästä lapsiasiasta. Tuntui siltä, että mitään ei tapahdu, millään ei ole mitään edellytyksiä tapahtua, enkä jaksa odottaa. Lähestyvä vuodenvaihde muuttaa kuitenkin asetelmia. Jotenkin tuntuu siltä, että ensi vuotta on loputtomasti jäljellä. Sen aikana voi tapahtua mitä vain, minulla on kaikki maailman aika. Oikeasti tietenkin päivät ovat ihan samanlaisia ja vuodenvaihde on vain yhteisesti sovittu rajapyykki. Psykologisesti sillä on kuitenkin iso merkitys. Vähän aikaa sitten tuntui, että kaikki mikä ei tapahdu tänä vuonna, on jossain mittaamattoman kaukana. Nyt ensi vuonna on kuitenkin jo ihan lähellä! Ja ensi vuonna on enemmän aikaa kuin tänä vuonna! Enemmän aikaa tehdä elämäntapamuutosta, enemmän aikaa säästää rahaa. Enemmän aikaa aloittaa yrittäminen.

Teoriassa voisin ensi vuonna tähän aikaan olla jo raskaana.

Käytännössä en usko sen olevan kovin todennäköistä.

Sen toteutuminen vaatisi aika monen todella suuren ja epävarman asian toteutumista:
1) Elämäntapamuutoksen täytyisi onnistua riittävän hyvin riittävän kohtuullisessa ajassa.
2) Taloudellisen tilanteeni täytyisi pysyä hyvänä, ja minun olisi saatava säästöön rahaa.
3) Tielle ei saisi tulla mitään yllättävää terveysongelmaa, elämäntilannemuutosta tai vastaavaa, joka siirtäisi hoitojen aloittamista tai estäisi sen kokonaan.
4) Rahan säästämisen ja pudotettujen kilojen jälkeen yritys olisi saatava käyntiin jouhevasti ilman suurempia viivytyksiä, ja tärpin olisi tultava melko nopeasti.

Näiden kaikkien kohtien toteutuminen olisikin sitten jo neitseelliseen sikiämiseen verrattavissa oleva ihme... Toinen nimeni on muuten Maria, voisikohan se olla hyvä enne?




*) Jos joku säikähti otsikkoa, niin kerrottakoon, että olen ihan vain tavallinen tapakristitty, en siis erityisen tunnustuksellinen sellainen ;) Otsikko oli nyt olevinaan sitä sarkasmia.

Läheisten reaktiot

Serkun valmistujaiset keväisenä sunnuntaina. Minä ja äiti edustamme meidän perhettämme. Harmaa taivas ja loskainen maa. Vanha maalaistalo on täyttynyt vieraista, joista suurinta osaa en tunne. Yksi vieraista on viimeisillään raskaana. Kiertelen ison talon huoneissa ja mietin sukumme juhlia, joita siellä on vuosien varrella pidetty. Serkkujeni ristiäisiä, esimerkiksi. Mietin meitä viittä serkusta, joista kenelläkään ei ole lapsia, osalla nuoren iän ja osalla elämäntilanteen vuoksi. Mietin isääni ja kahta tätiäni, meidän viiden vanhempia, kolmen sisaruksen sarjaa, joista vain yksi on elossa. Isoisämme on lähemmäs yhdeksänkymppinen ja tarvitsee kaksi taluttajaa siirtyessään sohvalta kahvipöytään, mutta paikalle hän on sentään päässyt. Mietin sukupolvien ketjua. Se ainoa raskaana oleva vieras on suvun ulkopuolinen.
Kotimatkalla pohdin ääneen tulevaisuuttani, toiveitani. Olen aiemmin heitellyt ilmaan puolihuolimattomia lauseita, sellaisia kuin "sitten joskus jos minulla on lapsia". Olen pohtinut erilaisia tapoja perustaa perhe, jutellut äidille kavereideni lapsiperhekuvioista, peilannut niitä siihen miten itse ehkä tekisin sitten joskus. Äidille ei ole yllätys, että haluan lapsia. Hän oli paikalla silloinkin, kun ainoa vakiintuneempi parisuhteeni pari vuotta sitten oli päättynyt, ja minä surin lapsensaamisen mahdollisuuden menetystä enemmän kuin itse suhdetta.
Mutta tätä en ole sanonut ennen ääneen:
"Olen kyllä miettinyt ihan tosissani sitäkin, että jos yrittäisin saada lapsen yksin. Siis niin kuin hedelmöityshoidoilla".
On hiljaista. Jatkan: "Siis kun sitähän sanotaan, että siinä tilanteessa pitää miettiä tukiverkostoja ja muita. Niin sitä oon niin kuin alustavasti miettinyt."
"Niin no," äiti vastaa, "Eihän sulle varmaan ole mikään yllätys, että minäkin kyllä olisin iloinen jos saisin lapsenlapsen. Mutta tiedät varmaan, että et voi laskea sen varaan, että minä olisin aina auttamassa. Elämässä voi tapahtua mitä tahansa."

Jälkeenpäin mietin, että äidin vastaus oli paras mahdollinen. Jos hän olisi alkanut holhoamaan ja hössöttämään sen tyylisesti, että "mieti nyt vielä, lapsen kanssa on kuule rankkaa, kyllä se parisuhde vielä löytyy", olisin suuttunut. Samoin, jos hän olisi ollut varauksettoman riemuissaan, olisin ajatellut että hän ei usko minun olevan tosissaan. Se, että hän suhtautui tyynesti ja ehkä hiukan pidättyväisesti, ei ollut se tyypillisin reaktio jota olin odottanut. Olin ehkä pelännyt sitä hössöttämistä ja holhoamista.

Kaikki läheisimmät kaverini tietävät suunnitelmistani. Ensimmäisenä aloin pohtia asiaa sen ystävän kanssa, jonka kanssa olimme samassa paikassa töissä. Aluksi otin asian esille huumorin keinoin, pohdimme läpällä olisiko jostakusta tuntemastamme miehestä siittiöiden luovuttajaksi, ja kaverini maalaili tulevien työpaikan pikkujoulujen missioksi sitä, että minut on saatava niiden aikana raskaaksi... Sittemmin olen tämän ystävän kanssa silloin tällöin palannut aiheeseen ihan vakavalla mielellä. Hän on suhtautunut asiaan mutkattomasti ja välillä kysellyt, mitä ajattelen hoitoihin hakeutumisen aikataulusta.

Läheisen naisparin kanssa asiasta on puhuttu käytännön kannalta, sillä he ovat käyttäneet saman klinikan palveluita, jota itse tulisin käyttämään. He ovat vakuuttaneet, että tukisivat minua kaikin tavoin miten vain pystyisivät. Luulen kyllä, että en voisi heiltä kovin konkreettista käytännön apua odottaa, sillä he elävät kiireistä vauvaperhe-elämää itsekin, mutta kyllä ajatus silti henkisesti lämmittää. Tämän pariskunnan toinen osapuoli on lapsuudenystäväni, levottomalla huumorintajulla varustettu riuska ja suoraviivainen hoitsuihminen. Olen salaa ajatellut, että voisin pyytää häntä synnytystukihenkilöksi.

Neljäs ystävistäni on saanut lähivuosina itse kaksi lasta. Olen seurannut sivusta hänen aiemman parisuhteen päättymistään, uuden löytymistä, perheenperustamista joka ei ollut aivan läpihuutojuttu mutta päättyi silti onnellisesti. Hän on koko ajan ollut myötätuntoinen minun toteutumattomien unelmieni aiheuttamaa surua kohtaan, ei ole vältellyt aihetta eikä vaivaantunut, vaikka en aina ole tässä suhteessa se kaikkein helpoin ystävä. Hänelle oli hankalin kertoa lapsisuunnitelmista, sillä ajattelin, että vauva-ajan rankkuus on hänellä oman elämäntilanteen vuoksi niin tuoreesti mielessä. Tämä ystävä on hyvin käytännöllinen ja suorapuheinen, joten tältä suunnalta pelkäsin kaikkein eniten jotain "et kuule tiedä miten rankkaa se on" -tyyppistä reaktiota. Hän kyselikin varsin neutraalisti, miten olen ajatellut pärjätä esimerkiksi tukiverkkojen tai koirien hoidon suhteen. Ja sitten samaan hengenvetoon hän käytännölliseen tyyliinsä totesi, että onneksi hänen lapsensa ehtivät vähän isommiksi siihen mennessä kun minulla on lapsi, joten kyllä hänkin voi joskus sitten ottaa minun lapseni hoitoon, jos minun täytyy saada välillä levätä. Tämä ystävä voisi olla toinen mahdollinen synnytystukihenkilö-ehdokas.

Viidennen ystävän reaktio yllätti ehkä kaikkein eniten. Tämä ystävä on yliopistotutkija, joka väittelee piakkoin tohtoriksi. Sinkku, uraorientoitunut, sellainen vähän introvertti ja sosiaalisesti kulmikas älykkötyyppi. Sellainen henkilö, jonka omiin suunnitelmiin lapset eivät millään muotoa kuulu. Tämän ystävän kanssa on kaikkein antoisinta pohtia syntyjä syviä ja parantaa maailmaa viinilasin äärellä, mutta sitä vastoin hän ei ole sellainen perinteisen emotionaalinen myötäeläjä tai tsemppaajatyyppi. Olin odottanut, että hän ohittaisi lapsisuunnitelmani olankohautuksella ja ehkä oman päänsä sisällä ihmettelisi, miksi ihmeessä haluan vaikeuttaa elämääni hankkimalla lapsen ilman puolisoa, kun hän ei tekisi sitä edes puolison kanssa. En olisi edes tässä vaiheessa kertonut koko suunnitelmasta, mutta hän tuli itse kesällä kysyneeksi, mitä ajattelen lapsiasiasta. Ja sitten minä kerroin, että ajattelen sellaista, että aion hakeutua hedelmöityshoitoihin viimeistään seuraavana vuonna. Ystävä oli yllättävänkin kannustava ja kysyi, haluanko, että hän kyselee lastenneuvolassa työkentelevältä terveydenhoitaja-äidiltään, onko tällä kokemusta itsellisten naisten lapsenhankinnasta. Toppuuttelin vähän, koska tunnen hänen äitinsä ja pidän häntä aika inhorealistina, pelkäsin että viimeistään sieltä suunnalta tulisi jotain "Mitä se Aala nyt oikein on saanut päähänsä" -tyyppistä kommenttia. No, ystävä meni ja kysyi, ja vastaus tuli myöhemmin mesessä: "Äiti sanoi, että on se tavannut paljonkin sellaisia naisia jotka on hankkineet lapsen yksin. Se sanoi, että hyvin ne kuulemma pärjää. Kuulemma paremmin yksin kuin huonon miehen kanssa".

Oma aika - entä jos sitä ei jonain päivänä ole?

Oma aika. Toivoisin voivani sanoa, että sitten kun sitä ei jonain päivänä enää ole. Sillä lapsihan se perinteisesti vanhemmalta muun elämän vie.

Minä en tarkoita nyt tässä omalla ajalla mitään biletysiltoja tai viikonlopun lomareissuja, sillä ei minulla sellaisia tässä kahden työn ja koirien yksinhuoltajuuden täyttämässä elämässä nytkään juuri ole. Tarkoitan omalla ajalla niitä hetkiä, jolloin kaikki päivän velvollisuudet (päivätyö, iltatyö, kotityöt, koirien ulkoilutukset, ruokinnat ja viihdytykset jne.) on hoidettu, ja voin vain istua sohvalla ja olla netissä, lukea tai katsoa jotakin sarjaa. Joskus saatan olla jopa niinkin aktiivinen, että ihan jopa puuhaan jotakin harrastetta, siis esimerkiksi kirjoitan, piirrän, otan valokuvia tai teen käsityötä. Toinen tärkeä oman ajan hetki ovat viikonloppuaamut. Minun tyypillinen viikonloppuaamuni on sellainen, että päästän 8-9 välillä koirat pienelle rivitalopihalleni, ruokin ne sen jälkeen ja painun sitten takaisin sänkyyn. Nukahdan uudestaan ja herään ehkä kymmeneltä tai yhdeltätoista. Vielä sen jälkeen saatan vain pyöriä peiton alla aikani tai vaikkapa vähän lukea, kunnes lopulta ennen puolta päivää raahaudun ylös ja lähden koirien kanssa lenkille. Minun mielestäni vapaapäivistä menee jotain olennaista hukkaan, jos en saa nukkua pitkään.

Minusta tuntuu, että jaksan aamun, päivän ja alkuillan sen voimalla, kun tiedän että saan lopulta rojahtaa sohvalle ja tehdä vain omia juttujani nukkumaanmenoon saakka. Ja että jaksan alkuviikon aina viikonloppuun saakka, kun tiedän, että sitten saan nukkua pitkään ja hukata puoli päivää peiton alle hautautuneena. Aktiivisuus on yliarvostettua, minä en jaksaisi jos en saisi välillä vain olla.

Viime aikoina olen näinä hetkinä välillä muistuttanut itseäni siitä tosiasiasta, että tästä täytyy luopua pitkäksi aikaa, jos todella jonain päivänä saan lapsen. En ehkä miettisi asiaa yhtä korostuneesti, jos olisin tekemässä sitä lasta puolison kanssa. Ainahan kahden vanhemman kesken on mahdollista sopia, että toinen ottaa vetovastuun, jos toisen pää jonain hetkenä uhkaa ihan tosissaan levitä. Mutta nyt minä mietin. Ajatus tuntuu pelottavalta, joskin uskon, että selviäisin 24/7 hälytysvalmiudesta sen voimalla, että tietäisin lapsen kuitenkin hiljalleen kasvavan ja kehittyvän ja elämän sitä myöten taas muuttuvan.

Lapsetkin toki minun tietojeni mukaan nukkuvat ainakin joskus. Monella pienen lapsen äidillä on kai hetki omaa aikaa siinä kohtaa kun beibi menee unille. Olen tosin kuullut äideistä, jotka käyttävät tämänkin harvinaisen ajan kylpyhuoneen kaakeleiden kiillottamiseen tai omatekoisten luomusoseiden väsäämiseen vauvaa varten, mutta ne ovat varmaan niitä pedantteja ylisuorittajia, siis totaalisen erilaisia ihmisiä kuin minä. Itse olen harjoitellut kotitöissä alisuoriutumista koko aikuisikäni, minkä uskon osoittautuvan todella käyttökelpoiseksi taidoksi vauva-arjessa.

Unirytmistäni tietoinen äitini on sitä mieltä, että minun täytyisi treenata Normaalin Aikuisen Vuorokausirytmiä jo nyt hyvissä ajoin, mielellään vuosia ennen vauvan syntymää tai edes alulle laittoa, koska muuten en kuulemma tule pärjäämään lapsen kanssa. Itse olen miettinyt lapsen hankinnan edellytyksenä sellaisia isoja asioita kuten asumisolosuhteita ja taloudellista tilannetta, mutta ilmeisesti äitini mielestä suurin uhkakuva on se, että tykkään nukkua vapaapäivisin pitkään. Itse taas ajattelen, että kannattaa nukkua nyt, kun vielä voi. Eikö sitä sanota, että nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin?

Koirieni pentuaikana olen kyllä kokenut sen vaiheen, jolloin tuntuu, että koskaan ei voi olla varma siitä, että nyt saan syödä/lukea 15 min kirjaa/käydä suihkussa rauhassa. Varsinkin nykyisistä koiristani vanhempi oli seitsemän vuotta sitten pentuna niin vilkas ja hitaasti kypsyvä, että koko sen ensimmäinen vuosi tuntui siltä, kuin olisi elänyt taaperoikäisen lapsen kanssa. Erotuksena se, että taaperoikäisestä lapsesta poiketen tämä vasikankokoinen nelijalkainen lapsi ulottui jo puolivuotiaana kahdelle jalalle hypätessään 1,5 m korkeuteen, eikä sitä alempana mikään ollut turvassa. Mutta silti, jos verrataan ihan tuollaista omaa lihaa ja verta olevaan ihmislajia edustavaan jälkeläiseen, koiran saattoi kuitenkin pentunakin jättää vapaapäivinä vähäksi aikaa yksin ja käydä vaikkapa kirjastossa ja kaverin luona kahvilla. Ja se nukkui yöt putkeen jo aika pienenä.

Ihan suoraan sanottuna ajatus näiden omien joutilaiden hetkien loppumisesta tuntuu pelottavalta ja kammottavalta. Se, että olen viime aikoina tullut usein ajatelleeksi asiaa, kertonee siitä, että lapsiasia on mielessäni muuttunut jo konkreettisemmaksi kuin mitä se oli takavuosina. Ja silti sitä tietää, että vauvan sitovuus tulee olemaan jotain sellaista, mitä ei osaa edes kuvitella. Tai korkeintaan osaa kuvitella, ettei osaa edes kuvitella.

Voi kunpa siitä tulisi jonain päivänä todellisuutta.

"Ei sillä varmaan oo lapsia, kun se on homo."

Olin vähän aikaa sitten parin kollegani kanssa samassa koulutuksessa. Koulutuksen luennoija oli aiheen suhteen vähän niin kuin kokemusasiantuntija, ja niin ollen hän kertoi asian ohessa melko paljon myös omasta elämästään. Tämä sympaattinen nainen oli olemukseltaan melko poikamainen, sitä nykyään melko harvinaiseksi käynyttä naistyyppiä, jonka ulkonäöstä ja olemuksesta seksuaalisen suuntautumisen voi melko suurella todennäköisyydellä päätellä tietämättäkin. En hirveästi tykkää stereotypioista tai tiukasta kategorisoinnista tämän aiheen suhteen, mutta joistakin sen vaan tietää. Tarinansa myötä luennoija tulikin maininneeksi, että on naimisissa naisen kanssa.

Kun iltapäivällä kävelimme junalle yhden kollegani kanssa, juttelimme samalla koulutuksen annista. Pohdimme sitä, miten kouluttaja oli pystynyt paneutumaan niin syvästi kouluttamaansa aiheeseen ja käyttämään sen omaksumiseen paljon aikaa. Kollegani - kolmen lapsen heterosuhteessa elävä äiti - mainitsi, että onhan se tilanne ihan toinen kun ei ole lapsia. No, minäkin olin kyllä päätellyt, että kouluttajalla ei olisi lapsia, sillä hän oli puhunut elämästään sen verran paljon, että olisi varmaankin tullut maininneeksi niin olennaisen asian. Ihmettelin silti, miksi kollegani piti naisen lapsettomuutta niin itsestäänselvyytenä, ja kysyin asiasta. Arvasin jo, mihin suuntaan keskustelu oli menossa.
"Niin no minä vaan päättelin sen siitä, kun se mainitsi olevansa homoseksuaali, ja että se on yhdessä naisen kanssa."

Tämä kollega ei tiedä, että minäkin olen ollut jonkinlaisessa suhteessa naisen kanssa. Jatkoimme keskustelua, mutta jäin miettimään tätä sananvaihtoa. Tunnen itse useita sateenkaariperheitä, ja olen seurannut aiheeseen liittyviä blogeja ja muutakin nettikeskustelua. Minun maailmassani lasten hankkiminen on monille naispareille yhtä lailla luonteva ja tavanomainen vaihtoehto kuin heteropareillekin. Jos tapaan pitkään yhdessä olleen naisparin jolla ei ole lapsia, oletan, että he eivät joko ole halunneet, tai sitten syystä tai toisesta pystyneet saamaan lapsia. En ajattele, että siinä on kaksi naista joille äitiys on automaattisesti poissuljettu vaihtoehto, koska heidän perhekunnassaan kenenkään keho ei tuota siittiöitä.

Tietenkään lapsen saaminen ei ole naisparille yhtä yksinkertaista (tai halpaa!) kuin heterosuhteessa oleville lisääntymisongelmattomille ihmisille. Osittain sen vuoksi sateenkaariperheisiin syntyvät lapset ovatkin tilastollisesti keskimäärin vielä heteroparien lapsiakin suunnitellumpia ja toivotumpia. Asian eteen joutuu näkemään eri tavalla vaivaa, joten uskoisin, että naispareista (ja itsellisistä naisista) lapsia hankkivat pääasiassa ne, joilla siihen on ihan todella kova motivaatio ja halu. Heterosuhteessa olevat eivät välttämättä joudu miettimään lapsen haluamisen motiiveitaan yhtä tietoisesti.

Lapsettomuuden ja homouden automaattinen yhteenliittäminen tuntuu ainakin naisten kohdalla minusta oudolta ja kauan sitten taaksejääneeltä ajatukselta. Välillä on hämmästyttävää tajuta, että moni valtaväestöön kuuluva ihminen voi silti yhä mieltää asian niin.

Pienet vaatteet

Suttuli kirjoitti omassa blogissaan (linkki) vauvantavaroiden ostamisesta, vaikka vauvaa ei ole vielä olemassa eikä tulossakaan. Aihe on mielenkiintoinen ja myös itselleni tuttu, joten kirjoitanpa siitä myös oman näkemykseni.

Olen ostanut kuusi yhteensä kuusi vauvanvaatetta toistaiseksi olematonta lastani varten. Näistä yhden olen ostanut uutena ja viisi kirpparilta. 

Tykkään lastenvaatteista. Luulen, että jos minulla olisi lapsi, lastenvaatteista saattaisi tulla pienimuotoinen harrastuskin. Olen esteetikko, ja värit ja kuosit ovat minulle tärkeitä myös esimerkiksi sisustuksessa. Näiden asioiden tärkeydessä ei ole kysymys niinkään siitä, että rakentaisin jotain tietynlaista imagoa tai juoksisin trendien perässä, vaan enemmänkin siitä, että omaa silmääni miellyttävä ympäristö on minulle ehkä poikkeuksellisenkin tärkeä hyvinvointini kannalta.

Ylemmän kuvan vaatteista oikeanpuolimmainen on ensimmäinen ostamani vauvanvaate, ja ostin sen jo muutama vuosi sitten. Muistelen, että se oli aikaa jolloin kaipasin perhettä ja elämänkumppania todella paljon. Valitsin tuon vaatteen puhtaasti siksi, että kuosissa oleva koira (vai onkohan se susi?) muistuttaa mielestäni omaa koiraani. Tänä syksynä löysin saman kuosin "tyttöversion" kirpparilta, ja oli pakko sitten ostaa sekin. Punainen vaate on vähän isompi.

Tämä taas on ainoa vaate, jonka olen ostanut uutena. Ostin senkin tänä syksynä, suunnilleen siinä kohtaa kun ajatus hedelmöityshoitoihin lähtemisestä alkoi tosissaan jäsentyä ja tuntua mahdolliselta. Tykkäsin tässä vaatteessa erityisesti kuosista, osin myös tummasta väristä sekä vastavärien yhdistelmästä.

Muumibody löytyi myös kirpparilta. Se on omaan makuuni ehkä vähän liian hempeä, mutta tykkään muumeista.

Tämä haalari on jotain froteen tyyppistä kangasta, ja siinä viehätti noiden aiempien, kirkkaanväristen vaatteiden vastapainona maanläheisyys ja yksinkertainen kuvio.

Ja tämä on ehkä suurin suosikkini, pikkuinen pilvi-huppari.Se on kokoa 50/56 ja luulen, että tuollaista hupparia ei olisi kovin käytännöllistä pitää noin pienellä vauvalla. Tässä tykkään myös erityisesti selkeästä, graafisesta kuviosta.

Tässä vielä koko kasa. Ja jos joku ihmetteli niin kyllä, käyttäisin kaikkia näitä vaatteita lapsen sukupuolesta riippumatta. Näistä ainoastaan tuo muumibody on väreiltään sellainen, että jopa minä miellän sen "tyttövaatteeksi", mutta sitäkin voisin ainakin kotioloissa käyttää pojallakin. Niin pieni lapsi, joka mahtuu näihin vaatteisiin, ei tasan tarkkaan traumatisoidu vaatteiden väreistä. 

On kyllä vähän outoa, että minulle on valikoitunut juuri tällaisia vaatteita. Sisustuksessa olen kyllä värien ystävä, mutta lasten vaatteissa taas tykkään nimenomaan maanläheisistä ja neutraaleista väreistä, kuten ruskeasta, harmaasta ja mustavalkoisesta - ehkä juuri siksi, että ne ovat "ei-perinteisiä" lastenvaatteiden värejä, ja vaikuttavat siksi minun silmääni jotenkin raikkailta. Myös kirkkaat värit ja vähän retrokin ovat mieleeni, kaikkein vähiten sen sijaan tykkään hempeistä pastellisävyistä. 

Miksi sitten olen ostanut vaatteita jo nyt? Myönnän, että se on tuntunut itsestänikin vähän creepylta, enkä kehtaisi juuri kenellekään tutulle tunnustaa näin tehneeni. Itse ehkäpä ajattelen, että vaatteiden ostaminen on ollut minulle yksi keino tunnustella lapsiasiaa konkreettisemmin ja työstää mielessäni sitä ajatusta, että lapsen saaminen voisi olla minullekin mahdollista. Uskon jossain määrin sellaiseen vähän hörhöön ideaan, jonka mukaan ihminen luo ajatuksillaan todellisuuttaan. Jos ajattelen saavani lapsen ja toimin niin kuin se olisi itsestäänselvyys, lapsi myös tulee varmemmin. Vaatteita ostamalla teen lapselle tilaa elämässäni, kerron itselleni ja todellisuudelle, että olen valmis ottamaan hänet vastaan.

Unelmat ei ketään joka päivä syötä

Kuten päivitystahdista voi ehkä päätellä, lapsiasia on ollut taka-alalla viimeiset viikot.

Siihen ei ole mitään erityistä syytä. Arki on aika kiireistä ja ihan mielekästä. Töissä tulee melkein joka päivä naurettua työkavereiden kanssa hervottomasti, yhden läheisen ystävän kanssa soitellaan lähes päivittäin ja toisen kanssa suunnitellaan sinkkujoulua (mikä kamala määrite), koirien kanssa lenkkeily pimeässä metsässä on vähän puuduttavaa mutta toisaalta rentouttavaa. Asunnonvaihtoprojektin kanssakin tuntuu välillä näkyvän valoa tunnelin päässä.

Tämän kuun alussa sain jo jonkinlaista rytmiä syömiseen, arkiviikot menivät jo melko kivuttomasti jos vain ehdin sunnuntaisin tehdä jonkun sellaisen ruuan jota saattoi sitten lämmitellä pitkin viikkoa mikrossa. Sen sijaan viikonloput olivat edelleen yhtä herkkujen syöntiä. Ja nyt loppukuusta ote on taas herpaantunut arkisyömisenkin suhteen. Heti jos suunnitelmallisuus alkaa mättää ja joudun ramppaamaan siitä johtuen kaupassa vähän väliä, tarttuu sieltä kaupasta sitten mukaan ties mitä suklaapatukkaa ja jäätelöpakkausta arki-iltaisinkin.

Ihmettelen vähän sitä, miten aina päädyn elämässäni tähän "sitten kun" -tilanteeseen. Aikaisemmin ylipaino oli yksi iso syy siihen, miksi en tohtinut aktiivisesti etsiä kumppania. Sittemmin olen jossain määrin oppinut ajattelemaan, että elämä tapahtuu nyt, että laihduttaminen sen vuoksi, että hamassa tulevaisuudessa kelpaisi jollekin kumppaniehdokkaalle joka ehkä tulee vastaan joskus tai sitten ei, ei ole kestävällä pohjalla. Tämän ajatustavan muutoksen jälkeen kumppaniehdokkaita on sitten jokusen vuoden välein eteen tipahdellut, vaikka kukaan ei ole matkassa kovin kauaa mukana pysynytkään. Mutta sen sijaan olen jälleen samassa "sitten kun" -suossa näiden iän ikuisten painonpudotustavoitteiden kanssa, tällä kertaa vain lapsiasian vuoksi! Se on turhauttavaa.

Vaikka lapsiasia on paras mahdollinen motivaattori elämätapamuutokselle, se on silti tässä kohtaa jotain liian epäkonkreettista ja jossain kaukana tulevaisuudessa siintävää, epämääräistä höttöä. En voi raahautua päivästä toiseen pelkästään sen voimalla, elämässä on oltava muutakin. Unelmat ei ketään joka päivä syötä. Ehkä minä en tosissani usko, että se haave voisi todella toteutua.

Ajatus lapsen saamisesta tuntuu vieläkin liikaa mielikuvitusleikiltä, vähän samanlaiselta kuin silloin kymmenenvuotiaana, kun haaveilin isona opiskelevani eläinlääkäriksi ja omistavani hevosia. Vähän samanlaiselta kuin kaikenlaiset "mitä tekisin jos saisin lottovoiton, missä maissa haluaisin käydä jos voisin matkustaa maailman ympäri" -ajatusleikit joilla aikuisetkin ihmiset usein huvittavat itseään.

No, jatkan silti haaveilua. Ehkä menen jossain vaiheessa sinne klinikalle kuulemaan tuomion painoasian suhteen. Ehkä saan jossain vaiheessa tämän elämäntapamuutoksen alkuun. Ehkä saan hiukan rahaa säästöön.

Ehkä unelmat toteutuvat joskus.

Edelleen terve

Huh, terveydenhoitaja soitti työterveyden määräaikaislabroista. Kaikki oli edelleen kunnossa! Kolesterolit, rasva-arvot, paastosokeri, maksa-arvot, koko setti viiterajoissa! Mikään arvo ei ollut edes hilkulla, vaan kaikki tosi hyvin kohdallaan. Olen todella helpottunut, sillä en pitänyt tätä tulosta itsestäänselvyytenä. Ja enemmän tästä saa kyllä kiittää hyviä geenejä kuin elämäntapoja... Kannatti pelätä etukäteen, pessimisti ei pety! Toivon, että nämä tulokset edesauttaisivat osaltaan sitä, että  tuota minun painoani ei hedelmöityshoidoissa tuijotettaisi sillä kaikkein tiukimmalla seulalla. 

Mutta silti pitää laihtua. Mietin taas eilen sunnuntain lohtusuklaata syödessäni, että tänään aloitan elämäntapamuutoksen. Painosta 5 tai vielä mieluummin 10% pois jouluun mennessä... Vähän olen onnistunut esimerkiksi herkkujen syömistä tässä blogin pitämisen aikana vähennettyä, mutta paino ei ole vielä kääntynyt selkeästi laskuun. Viikonloppuisin syöminen menee vielä mättämisen puolelle, pahimmillaan herkkuja tulee syötyä sekä perjantaina, lauantaina että sunnuntaina, eivätkä ne ole mitään ihan pieniä määriä. 

Voisi kuvitella, että motivoituminen painonpudotukseen on helppoa, kun panoksena on näinkin tärkeä asia kuin lapsen saaminen, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Laihtuminen on niin monista pienistä ja pitkäaikaisista valinnoista kiinni, että itseään on liian helppo huijata. On helppo ajatella, että ei se merkitse kokonaisuuden kannalta mitään, vaikka syön nyt tämän suklaalevyn/aloitan elämäntapamuutoksen vasta huomenna/pidän ylimääräisen karkkipäivän jne. Lisäksi aiemmat puolittain onnistuneet laihdutusyritykset vaikeuttavat motivaatiota, niiden jälkeen kun olen aina lihonut takaisin...

Entä jos en kelpaakaan äidiksi?

Mahdollisuus saada lapsi on tähänastisessa muutaman kuukauden verran alle 34-vuotisessa elämässäni ollut vain kaukainen, epärealistiselta tuntuva ajatus. Vasta tänä vuonna ja erityisesti nyt syksyllä minusta on alkanut tuntua, että haave voisi ihan oikeasti toteutua.

Paitsi sitten ei kuitenkaan. Tavoitteen läheneminen on tuonut ihan uudella tavalla pintaan pelon siitä, että ihan varmasti tässä vielä vedetään matto jalkojeni alta jollain tavalla. Työtilanne on vakaa, taloudellinen tilanne on vakaa, mielenterveyskin on ajoittaisista itsetunto-ongelmista huolimatta ihan riittävän vakaa. Mikä siis voisi mennä persiilleen? No terveysasiat, esimerkiksi.

Oman terveyden puolesta pelkääminen ja huolehtiminen on perinteisesti ollut minulle todella vierasta. Olen aina ollut täysin terve, ja terveys on oikeastaan iso osa identiteettiäni. Olen ollut jollain tavalla asiasta salaa ylpeäkin, vaikka en teekään terveyteni eteen kovin aktiivisesti mitään. Olen enemmänkin se huoleton boheemityyppi joka syö sohvanpohjalla karkkia, en siis todellakaan mikään vihresmoothieita väsäävä kuntosaliaddikti.

Edellisestä flunssasta on yli neljä vuotta aikaa. Se flunssa osui kesäloman kohdille, edellisen kerran olen ollut sairauden vuoksi töistä pois muistaakseni vuonna 2011. Edellisessä työterveystarkastuksessa viitisen vuotta sitten kokonaiskolesteroli oli alle 3.5, paastoverensokeri kauniisti viitearvojen puolivälissä, maksa-arvot ja verenkuva normaalit (mitä nyt Hb välillä alakantissa), verenpaineet olivat pitkään 115/80 tasoa, nyttemmin valitettavasti hiukan korkeammat, ehkä 130/90. Olen käynyt lääkärissä erilaisten tulehdusten ja pikkuvaivojen vuoksi muutaman kerran koko elämäni aikana, antibioottikuurin olen sairauden vuoksi syönyt kerran elämäni aikana (ja sen lisäksi pari kertaa koiranpuremien vuoksi).

Näistä syistä johtuen en ole koskaan oikein osannut omalla kohdallani ottaa vakavasti puheita ylipainon aiheuttamista terveysriskeistä. Olen kyllä koko elämäni halunnut olla hoikempi, välillä laihduttanut enemmän tai vähemmän onnistuneesti ja poikkeuksetta lihonut kaiken takaisin. Olen myös tiedostanut, että tilastollisesti riskit ovat todellisuutta, tunsin sitten itseni omakohtaisesti kuinka terveeksi tahansa.

Koska olen pessimisti, ajattelen että mikä olisikaan sopivampi hetki hyvän tuurin kääntymiselle kuin tämä ajankohta, jolloin suunnittelen hedelmöityshoitoihin hakeutumista. Varsinkin kun tiedän, että tilastollisten todennäköisyyksien valossa se hyvä tuuri tulee todennäköisesti jossain kohtaa kääntymään, ylipainoon lisääntyvät terveysriskithän nousevat iän myötä. Ja niistä edellisistä labroista on sen viisi vuotta aikaa, ja tässä välillä olen ainakin kolmeen kertaan lihonut ja laihtunut noin 10-20 kilon haarukassa, nyt viimeempänä taas vaihteeksi lihonut.

Olen tietenkin aivan varma, että mikä tahansa ylipainoon liittyvä terveysongelma saisi hedelmöityshoitoklinikan henkilökunnan syynäämään minun kelvollisuuttani hoitojen vastaanottajaksi entistä tarkemmalla sihdillä, ja käytännössä varmaan vaadittaisiin että ongelmaan liittyvien labra-arvojen on normalisoiduttava ennen hoitojen aloitusta. Se on täysin ymmärrettävää, toki arvostan omaani sekä mahdollisen tulevan lapseni terveyttä. Mutta silti haluaisin, että hoidot pystyttäisiin aloittamaan mahdollisimman nopeasti. Ettei mitään ylimääräistä viivytystä kaikkien näiden vuosien päälle tulisi.

Tämä pohdinta on juuri nyt pinnalla, koska kävin pari päivää sitten työterveyshuollon määräaikaislabroissa, ja kuulen niiden tuloksia maanantaina. Jos selviää, että olen sitten edellisten labrojen esimerkiksi sairastunut tietämättäni kakkostyypin diabetekseen, on ihan selvää, että se on hoidettava ja labrojen normalisoiduttava ennen hoitojen aloitusta. Siis sen joka tapauksessa tavoitteena olevan laihdutuksen lisäksi. Ja se taas tarkoittaisi sitä, että hoidot eivät tule alkamaan 2018 alkuvuodesta, jos nyt edes koko seuraavan vuoden aikana. Ja sitä seuraavana vuonna täytänkin jo 35. Pelottaa, että aika käy liian vähiin.

Jännällä tavalla tämä terveysasiakin konkretisoituu ihan uudella tasolla, kun pelissä on oman terveyteni lisäksi mahdollisen tulevan jälkeläisen terveys, sekä toki ylipäätään mahdollisuus saattaa se jälkeläinen alulle. Tavallaan harmittelen sitä, että olen aiemmin suhtautunut ylipainon tuottamiin riskeihin vähän suurpiirteisesti, vaikka olenkin jollain epämääräisen yleisellä tasolla niiden riskien olemassaolon tunnustanut. Mutta nyt, kun ajattelen tätä ruumistani mahdollisena tulevan jälkeläisen elatusastiana, otan terveysasiasta paineita ihan eri tavalla. Varsinkin kun koko oikeuteni yrittää raskautta tulee olemaan minusta riippumattoman terveydenhuollon henkilökunnan arvion varassa.

Kun sinkun mitta tuli täyteen

On puitava vielä hiukan sinkkuuteen liittyviä teemoja. Koska elämäntilanteeseeni kuuluu tällä hetkellä hyvin voimakkaasti lapsesta haaveilu, mietin jälleen kerran asioita siitä näkökulmasta. Mitä kaikkea kumppanin puuttuminen merkitsee lapsen hankinnan kannalta. Miten sinkkuus elämäntilanteena solahtaa samaan kuvioon mahdollisen perheellistymisen kanssa.

Sinänsä olen jo aikaa sitten onnistunut erottamaan toisistaan toiveen kumppanin löytymisestä sekä toiveen lapsen saamisesta. Olen hyväksynyt, että ne asiat voivat tapahtua myös päinvastaisessa järjestyksessä kuin yleensä. Silti asian käsittely on vaatinut pitkään työtä. Tiedän, että en voi olla tasapainoinen itsellinen äiti, jos salaa pidän itseäni jollain tavalla epäonnistuneena ihmisenä sinkkuuteni vuoksi. Ei sellaisen henkisen painolastin kanssa voi rakentaa omanlaistaan pientä perhettä. Haikeuden tunteminen kumppanin puutteen vuoksi on eri asia, sen kanssa vielä voikin elää. Haikeudesta ei edes tarvitse päästää kokonaan irti.

Minusta tuntuu, että vasta tämän pitkän ajatustyön myötä olen alkanut hahmottaa, miten paljon kumppanitoive on elämääni hallinnut. Tietyllä tapaa olen aina ollut eräänlainen vastaranan kiiski, joka kulkee omia polkujaan eikä pelkää tehdä yleisestä normista poikkeavia ratkaisuja, mutta en sano, että se positio olisi ollut helppo. Olen salaa tai vähemmän salaa tapellut itsetunto-ongelmien kanssa suurimman osan elämästäni ja monissa sosiaalisissa konteksteissa aina kuulostellut kaikki aistit virittyineinä, olenko yhtä hyvä kuin muut. Kelpaanko. Vaatimattomiin parisuhdeyrityksiini olen valitettavasti lähtenyt katsomalla kumppaneita ylöspäin ja suunnilleen pidättänyt hengitystä odotellessa, milloin toinen kyllästyy minuun. Ja samalla olen tietysti yrittänyt esittää itsevarmaa ja huoletonta, yrittänyt olla näyttämättä millaisia paineita lataan suhteessa itseeni.

Enää en jaksa yhtään sellaista suhdetta. Nyt yksinkertaisesti riittää. Uskon, että kaikki aiemmat vaiheet on ollut tarpeellista käydä läpi, että pääsisin tähän pisteeseen. Olen oppinut pikku hiljaa arvostamaan itsenäisyyttäni sen sijaan että koko ajan miettisin, mitä vikaa minussa mahtaa olla kun en löydä ketään, eikä kukaan löydä minua.

 Minun mahdollisen tulevan lapseni on saatava kokea, että me - minä, hän ja koirat - olemme juuri oikean kokoinen perhe, josta ei puutu mitään eikä ketään. En pysty synnyttämään sellaista ilmapiiriä, jos salaa häpeän sinkkuuttani. Ja siksi en aio enää hävetä. En suostu siihen. En enää anna yleisen mielipiteen, yhteiskunnan normien, stereotypioiden tai oletusten määritellä sitä, millainen kolmekymppinen nainen tai lapsiperhe tai lapsen saamiseen soveltuva elämäntilanne on oikeanlainen ja hyväksytty. Olen ikäni kuulostellut muiden mielipiteitä ja odotuksia, mutta nyt en enää jaksa. Mitta on tullut täyteen.

On irtipäästämisen aika. Normeista ja odotuksista irtipäästämisen aika.
Sanotaan, että luopuminen ja vanhasta irti päästäminen on edellytys sille, että voi saada elämäänsä jotain uutta.
Ehkä minä olen tarvinnut jokaisen ihastuksissa, deittailuissa ja seurustelussa kokemani pettymyksen, epäonnistumisen tunteen, hetkellisen itsearvostuksen romahtamisen ja uudelleen kasaamisen, että kypsyisin tähän pisteeseen ja olisin valmis saamaan lapsen yksin. Yksikään kokemus ei ole ollut turha.
Ehkä asioiden on ollut tarkoitus mennä juuri näin.

Kierto ja kivut

Viime aikoina olen sattuneista syistä kiinnittänyt tavallista enemmän huomiota kuukautiskiertooni.

Olen vähän huono pitämään aiheesta mitään tarkkaa kirjanpitoa, mutta yleensä kierron pituus on sellaiset 29-32 päivää. Ei siis ihan päivälleen säännöllinen, mutta ei varsinaisesti epäsäännöllinenkään. Menkat tulevat hyvin samanlaisella kaavalla joka kerta. Tunnistan mielestäni usein ovulaation kahdesta oireesta: limasta ja kiimaisuudesta (sori jos tää on "too much information" -osastoa), mutta en ole jaksanut laskea mihin kiertopäivään se yleensä sijoittuu. Olen joskus kuullut sanottavan, että ovulaation ja menkkojen väli olisi lähes aina sama, mutta että kierron pituus voi vaihdella alkupäästä kiertoa.

Loppuvuodesta 2014 lopetin e-pillereiden syönnin, sitä ennen olin käyttänyt niitä melko lyhyen pätkän silloisen seurustelusuhteen vuoksi. Luonnollisen kierron tasoittuminen vei noin 10 kk, siinä ajassa kiertojen pituus ehti vaihdella noin 26-40 päivän välillä, mutta asettui lopulta hyvin samanlaisiin uomiin kuin ennen pillereiden aloitusta.

Muistan, että pillereiden lopetuksen jälkeen minulla oli silloin tällöin hiukan erikoista alavatsakipua menkkojen aikoihin; sellaista hyvin terävää ja tuikkivaa. Jos oikein muistan, sitä saattoi joskus olla myös ovulaation aikoihin. Tavallisesti minulla on siedettävät, mutta reilusti Buranaa vaativat menkkakivut ensimmäisenä vuotopäivänä ja joskus lieviä kipuja toisena päivänä. Sittemmin kiputilannekin vakiintui samanlaiseksi kuin ennen pillereidensyöntijaksoa.

Nuorena kärsin tosi kovista kuukautiskivuista, jotka alkoivat kuitenkin itsestään hellittää joskus 24 ikävuoden tienoilla. Silloin nuorempana niihin eivät edes tavalliset käsikauppasärkylääkkeet auttaneet, tosin silloinkaan kipuja ei kestänyt montaa päivää.

Perimmäinen syy miksi aloin miettiä kiertoasiaa juuri nyt, on se että minulla on parhaillaan vähän erikoisia alavatsakipuja. Nyt on kiertopäivä 10., mutta minua on eilen ja tänään hiukan vihlonut alamahaa hyvin menkkatyyppisesti, tosin huomattavasti lievempänä. Muistelen, että tällaista on ehkä satunnaisesti ollut joskus ennenkin, mutta en ole isommin kiinnittänyt asiaan huomiota. Tavallaan vähän huolestuttaa, jos kivut kertovatkin jonkinlaisesta häiriöstä. En todellakaan halua mitään gynekologista vaivaa just nyt, kun toivottavasti lähitulevaisuudessa voisin alkaa suunnitella raskaaksi tulemista!

Tää voisi periaatteessa olla ovulaatiokipua. Vihlonta on hiukan toispuoleista. Mutta on se kai vähän liian aikaista? Ja miksi tällaista ei ole aiemmin ollut? Mietin myös, voiko kyseessä olla kuitenkin jokin muu kuin gynekologinen kipu. Tyhjensin äsken toiselta koiraltani anaalirauhaset ja kyykötin siinä yhteydessä jonkin aikaa huonossa asennossa kylpyhuoneen lattialla jonkin aikaa, ja alaselkä huusi hoosiannaa operaation jälkeen. Kai sellainen voi säteillä muuallekin lantioon.

Testautin tavallisimmat sukupuolitaudit hiljattain, vaikka mitään varsinaista syytä epäillä tartuntaa ei ollutkaan. Edellisestä papa-kokeesta sen sijaan on muutama vuosi, mutta en ole ihan vuosittain yleensäkään käynyt, kun minulla ei ole ikinä ollut sen kanssa ongelmaa. Nykyään suosituskin taitaa olla, että jopa viisi vuotta riittäisi seulontaväliksi, jos muutoksia ei ole.

Hiukan mietityttää tämä asia nyt. Täytyy seurailla miten tilanne ja vaivat etenevät.

"Tein lapsen kaverini kanssa"

Yllämainitulla otsikolla kerrotaan uusimmassa MeNaisten numerossa 27 -vuotiaan Saijan tarina.

Tarinassa on osin tuttuja piirteitä. Saija on haaveillut perheestä ja lapsesta jo kauan, mutta sopivaa kumppania ei osu kohdalle. Ajatus lapsen hankkimisesta yhdessä kaverin kanssa saa alkunsa aluksi vain humalaisesta läpänheitosta, mutta jää mieleen itämään. Myöhemmin ystävät keskustelevat asiasta vakavasti ja päättävät toteuttaa suunnitelman. Saija avaa pohdintaansa lähipiirilleen ja saa pääosin kannustavia, joskin myös hiukan ihmetteleviä kommentteja. Lapsi laitetaan alulle perinteisellä menetelmällä eli suomeksi sanottuna harrastamalla seksiä ovulaation aikoihin. Noin kolmessa kuukaudessa tärppää, ja raskaustesti näyttää positiivista. Jutuntekohetkellä vauva on kolmeviikkoinen.

Järjestely vaikuttaa olevan jotain pelkän sukusolujen luovutuksen ja jaetun vanhemmuuden väliltä: Isyys vahvistetaan ja isä osallistuu elatukseen, mutta äiti on yksinhuoltaja ja vastaa itse kaikista lasta koskevista päätöksistä. Jutussa todetaan ympäripyöreästi, että lapsella ja isällä tulee toivottavasti olemaan hyvä yhteys, ja että isän sukulaiset "haluavat ehkä jonain päivänä olla yhteydessä".

Monet itsellisestä äitiydestä kertovat jutut esittävät tämän perheenperustamistavan voimakkaan positiivisessa valossa. Ehkä siksi hiukan jopa hämmästyin, kun tässä jutussa kuvattiin myös tietynlaista hämmennystä ja hankalia tunteita: Saijalle valkeni vasta raskauden loppupuolella, kuinka yksin hän todella on. Vasta supistusten alettua hänen tajuntaansa iski todella ymmärrys siitä, mihin hän olikaan ryhtynyt. Ensimmäisiä viikkoja vauvan kanssa kuvataan raskaiksi, "helppoa tämä ei ole ollut".

Jäin miettimään, ovatko nämä niitä itsellisillekin äideille tavallisia ja tuttuja tunteita, joista vaan ei tavallisesti puhuta. Liittyyhän lapsen saamiseen varmasti joka tapauksessa jos jonkinlaista identiteettikriisiä ja hormonimyrskyä, oli äidin elämäntilanne mikä tahansa. Toisaalta jutussa kerrotaan myös, että Saija ehti raskausaikana tavata miehen jonka kanssa jonkin aikaa seurusteli, mutta joka lopulta kuitenkin jätti hänet viikkoa ennen synnytystä. Liekö tämä myös osaltaan vaikuttanut taustalla tuoreen äidin melankolisempiin tunteisiin.

Saijan ja lapsen isän suhde kuvautuu mielestäni hivenen ristiriitaisena. Seksin harrastamisen lapsen saamiseksi kuvaillaan tuntuneen oudolta, ja vauvan syntymän jälkeisiä tapaamisia kuvataan hiukan vaivaantuneiksi. Synnytyksen jälkeen Saijan tunteet olivat sen verran sekavat, että hän ei halunnut miestä sairaalaan vauvaa katsomaan. Tästä tulee itselleni mieleen, että en omakohtaisesti oikein osaa kuvitella tilannetta, jossa harrastaisin seksiä pelkästään siksi, että haluaisin saada lapsen, kun (koti-)inseminaation mahdollisuuskin on olemassa. Siis vaikka kuviteltaisiin, että yleisesti olisin miehistä kiinnostuneempi. Omassa kokemusmaailmassani perusteet seksuaaliseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa ovat aivan erilaiset, enkä pystyisi suhtautumaan asiaan riittävän pragmaattisesti. Erilaisia lapsentekokeinoja tuntemattomalle saattaakin jäädä jutusta sellainen kuva, kuin muut vaihtoehdot luomuyhdynnän lisäksi eivät olisi mahdollisia: "Totesimme, että onhan tämä outoa. Toisaalta tiesimme, että täytyy vain ryhtyä toimeen, jos lapsen haluamme". Tämä näkökulma hivenen oudoksutti minua.

Jäin pohtimaan sitä narratiivia, jossa itselliset äidit tavallisesti mediassa esitetään. Olen lukenut aiheesta varmaan kaikki suomalaiset lehtijutut jotka vain googlettamalla olen löytänyt. Mielestäni tavallinen tarina menee niin, että äiti korostaa tyytyväisyyttä tekemäänsä ratkaisuun, lapsen saaminen kuvataan yksiselitteisen iloisena asiana, ja tarinoissa kaikki tuntuu aina menevän hirveän hyvin. Ystävät ja sukulaiset ihastelevat rohkeaa ratkaisua ja äiti on onnensa kukkuloilla tyytyväisen vauvansa kanssa. En tiedä onko tämä vain minun päässäni, mutta kontrasti Saijan tarinasta huokuvaan hämmennyksen pohjavireeseen on aika suuri. Mietin, toiko äitiys Saijalle tullessaan aivan odottamattoman yllättäviä tunnemyrskyjä, vai onko tämä vain sitä normaalia tunneskaalaa, joka vain tavallisesti leikataan itsellisen äidin narratiivista pois, koska halutaan korostaa pärjäävyyttä ja valinnan positiivisia puolia. Toisaalta juttu on tehty vauvan ollessa vasta kolmeviikkoinen, joten ehkä Saija elää vielä baby blues -vaihetta, joka sitten heijastuu myös artikkelin tekstiin.

Yhtenä kivana hyvänmielen yksityiskohtana mieleeni jäi jutussa kuvattu Saijan äidin kehotus siitä, että lapsentekoon ryhtymistä kannattaa harkita tarkkaan, koska se saattaa kaduttaa, mutta että toisaalta sekin voi kaduttaa jos tilaisuuteen ei uskalla tarttua. Erittäin hyvä pointti! Myös viimeinen lause heijastelee omaa ajatusmaailmaani: "Olen oppinut, että moni unelma elämässä toteutuu, mutta ei ehkä niin kuin etukäteen kuvittelee."

Mahdollisesti tuleva sinkkuäiti soutaa ja huopaa

Kun kirjoitin parin päivän takaista tekstiä hoitoihin hakeutumisesta, tuli taas se tunne, että koko projekti hetken aikaa tuntuu paljon todellisemmalta. Minulle jo pelkkä ajatus hoitoihin hakeutumisen aikataulusta riittää tässä kohtaa tuottamaan sen tunteen.

Itse olen tarvinnut ja tulen tarvitsemaan miettimisaikaa paljon, vaikka periaatteessa olen jo päätökseni tehnyt. Ihailen niitä naisia, joille hoitoihin hakeutumisen päätös kypsyy nopeasti ja joilla on valmius tarttua toimeen saman tien. Vaikka toki moni on tehnyt alustavaa ajatustyötä pitkään ja yksin, eikä sen vaiheen osuus näy täällä blogien ja nettikeskustelujen maailmassa. Suurin osa saapuu "tänne" vasta siinä vaiheessa kun hoidot ovat jo konkretiaa. Itse olen kuitenkin kaivannut jonkinlaista reflektiotukea jo varhaisessa vaiheessa, sen vuoksi olen jo nyt puhunut tästä mahdollisuudesta myös perheelle ja ystäville. Se on myös yksi syy minkä vuoksi pidän tätä blogia. Ehkä tarvitsen ympäristön tukea ja kannustusta enemmän kun moni muu, sillä muutokset ovat aina olleet minulle haastavia. Olen turvallisuushakuinen, ja päätöksenteko jää helposti vatvomisen jalkoihin. Samasta syystä elämäni on ollut keskimäärin aika tylsää: koko elämä saman maakunnan sisällä, kymmenen vuotta samalla työnantajalla, yhdeksän vuotta samassa asunnossa, jokunen vaatimattomaksi jäänyt seurusteluyritys. En ole todellakaan se tyyppi, joka elää villiä ja vauhdikasta sinkkuelämää ja "unohtaa" sen vuoksi hankkia perheen ajoissa.

Kun mietin tätä prosessia, kaiken pohjalla on tunne siitä, että tuntuisi niin luontevalta ja oikea-aikaiselta saada lapsi, elää lapsiperhe-elämää. Tuntuu oikea-aikaiselta priorisoida tämä toive ykköspaikalle elämässä. Kai se on jokin syvä biologinen tarve, hormoneihin kytkeytyvä ja alkukantainen.

Hiukan lähempänä pintaa vallitsee innostus siitä, millaista kuvittelen odotusajan, vauvavaiheen ja isomman lapsen vanhemmuuden positiivisten puolien olevan; näen itseni shoppailemassa vauvanvaatteita ja tavaroita ja järjestelemässä niitä kotona söpöihin pinoihin, mietin keiden ystävien kanssa olisin samassa elämäntilanteessa, laskeskelen minkä ikäisiä ystävieni tällä hetkellä pienimmät lapset olisivat silloin kun minun lapseni aikaisimmillaan syntyisi, olisiko heistä ajan mittaan minun lapseni kavereiksi, vai ehtisikö ikäero venyä liian suureksi. Mietin nimiä ja sitä millä sanankäänteillä ilmoittaisin Facebookissa vauvan syntymästä. Toki nämä ovat niitä pintapuolisempia asioita, tiedän sen. Mutta koen myös, että minulla on tarve kuvitella todemmaksi ja konkeettisemmaksi elämääni vanhempana.

Ja sitten pitkästä aikaa iskee epävarmuus ja - myönnän - jonkinlainen huonommuudentunne. En vieläkään täysin hyväksy sitä, että en ole tähän mennessä löytänyt oikeaa, kunnollista parisuhdetta. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole yrittänyt enemmän. Pitäisikö vieläkin yrittää, vaikka väen väkisin ja hammasta purren? Sen mahdollisen lapsen vuoksi? Sydämeni sanoo, että ei se suhde sillä tavalla tule löytymään, mutta velvollisuudentunto laittaa vastaan. Velvollisuus etsiä kumppani, voihan huokaus. Voiko väkinäisempää lähtökohtaa olla?

Luulen, että jos olisin hetero, en olisi lapsisuunnitelman suhteen vielä tässä(kään) pisteessä. Mieskumppanin etsinnässä kun on aina se mahdollisuus, että asiat etenevät nopeastikin jos se kumppani sattuisi löytymään. Toivoa kumppanin löytymisestä ajoissa olisi siis vielä tässä vaiheessakin enemmän. Naisen kanssa perheen perustaminen ei ole yhtä yksinkertaista eikä nopeaa. Sen vuoksi hedelmöityshoitoihin turvautuminen ei tunnu ihan niin suurelta askeleelta, ja olisihan lapsen tekotapa sitä paitsi sama parisuhteessakin. Eikä lapsella silloinkaan olisi isää. Mutta tuntuu se suurelta askeleelta silti.

Välillä pelkään, että parisuhteettomuuteen liittyvät itsetunto-ongelmani leviäisivät käsiin sitten jos todella jossain vaiheessa raskaudun. Raskaana oleminen on elämänvaihe, jossa ihmisellä automaattisesti oletetaan olevan kumppani. Se on elämänvaihe, jossa lähes kaikilla muilla on kumppani. Asian kanssa joutuisi olemaan vastatusten ihan koko ajan. Minulla on valitettavasti ikävä taipumus olla se ihminen, jonka lasi on aina puoliksi tyhjä. Entä jos vauvan saaminen toisi entistä suuremmin pintaan surun puolison puuttumisesta?
Tai sitten olisin niin vauvan lumoissa, etten muuta todellisuutta muistaisikaan. Ja olenhan minä toisaalta tottunut olemaan yksin.

Ja sitten on todellisia first world probleemeja. Yhtenä päivänä huomasin miettiväni, miten voisin pitää lapselle ristiäiset/nimiäiset, kun niihin tulisi porukkaa niin vähän, että nolottaisi. Vain minun kolmehenkinen oma perheeni (kun ei se ainoa sisarus ole myöskään tajunnut pariutua ja perheellistyä, ja isäkin meni kuolemaan), yksi elossa oleva isovanhempi (siis hypoteettisen lapsen isoisovanhempi - jos hän on elossa ja kyläilykunnossa vielä silloin) ja kummit. Tässäpä loistava alku sinkkuäidin lapselle: "Joo ei me pidetty sulle sitten ristiäisiäkään, kun ei ollut oikein ketään jota niihin kutsua, katos kun sulla raukalla ei ole isää eikä niin ollen isän sukuakaan kun äitisi on tämmöinen vässykkä joka ei pariutuakaan osannut..." Mutta joo, tämä on ehdottomasti niitä asioita joita kannattaa pohtia siinä vaiheessa kun vasta harkitsee hedelmöityshoitoihin hakeutumista... Not.

Välillä, nykyään jopa suurimman osan ajasta koko ajatus lapsen saamisesta tuntuu sitten taas aivan luontevalta, jopa sellaiselta, että näinhän sen tietenkin kuuluukin mennä. Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana. Ja se on pääasia.

Aikataulusta, osa 2

Olen miettinyt, voisinko mennä ensikäynnille klinikalle jo tämän vuoden puolella. Siis parin kuukauden kuluttua.

Kuten aiemmin kirjoitin, minulla isoin hidaste hoidoille (rahan lisäksi) on se, että ylipainoa on reilusti. Haluan laihduttaa ennen raskautumisyritystä, ja varmasti klinikkakin tulee sitä vaatimaan. Tiedän, että voisin ottaa klinikkaan yhteyttä jo vaikka heti, käydä perustutkimuksissa ja samalla kuulla, minkä suuruista painonpudotusta he suosittelevat/vaativat. Mutta minua jotenkin pelottaa, että sieltä lyödään tiskiin niin suuret lukemat, että lannistun siitä. Sen vuoksi olisi henkisesti helpompi mennä, jos painonpudotusta olisi saanut jo itsekseen vähän alkuun. Olen viimeksi reilu vuosi sitten laihduttanut tiukalla dieetillä noin 15 kiloa, jotka tulivat heti takaisin. Syömiskäyttäytymiseni on niin pitkäaikainen ongelma, että elämäntapamuutoksen kanssa on oltava todella pitkäjänteinen. Osaan laihduttaa, olen laihduttanut jo ainakin kolmeen kertaan ne samat kilot, joiden kimppuun olen taas kerran käymässä. Puhe laihduttamisesta ei siis ole minulta mitään turhaa suunpieksäntää, tiedän kyllä miten se tapahtuu. Vaikeampaa on saada ne kilot myös pysymään poissa.

Minulle olisi henkisesti tärkeää saada projekti alkuun, saada tunne siitä että se etenee. Siis sekä lapsentekoprojekti että laihdutusprojekti. Ei haittaa, vaikka varsinainen yrityksen aloitus vielä viivästyykin. Tämän vuoksi olen miettinyt, että itselleni voisi sopia sellainen aikataulu, että menisin ensikäynnille nyt joulukuussa, ja saisin silloin kuulla klinikan mielipiteen painonpudotuksesta. Todennäköisesti minulle voitaisiin jo tässä vaiheessa tehdä perustutkimukset (siis ilmeisesti joku ihan tavanomainen gynetutkimus + ultra?). Sitten voisin käyttää vuoden 2018 alkupuolen elämäntapamuutokseen, rahan säästämiseen ja jos se klinikan puolesta olisi mahdollista, hoitaa kevään aikana myös psykologikäynnit, aukiolotutkimuksen, ja mitä niitä muita alkuselvittelyjä nyt sitten onkaan. Sillä tavalla saisi kustannuksiakin jaettua pidemmälle aikavälille, ja olisi jo paljon konkreettista tehtynä siinä vaiheessa, kun aika olisi painonpudotuksen suhteen kypsä varsinaiselle yritykselle.

Sillä klinikalla joka maantieteellisesti on minulle ainoa vaihtoehto, on tutuilta kuulemani mukaan sellainen systeemi, että siittiöitä "täytyy" tilata vähintään kolmeen yritykseen riittävä setti kerralla, joka on kustannusten puolesta noin 1500 euroa. En ole kuullut että missään muualla olisi tällaista käytäntöä, yleensä niistä siittiöistä kai tehdään varaus jollekin tietylle olkimäärälle, mutta ne maksetaan silti yrityskierto kerrallaan? Toisaalta, sittenpä ne on sentään maksettu, eikä niiden päälle yrityskierrolle tule muuta hintaa kuin se mitä inseminaation tekeminen maksaa. Varmaan. Joten se summa pitäisi vähintään saada ensi kesään mennessä säästettyä, plus sitten varsinaiset toimenpiteistä tulevat kustannukset.

Emmää tiiä. Taidan varata sen ajan sitten joulukuussa kun veronpalautukset tulevat. Tai sitten en uskalla kuitenkaan. Asiaa ei yhtään auta se, että työelämän suhteen tilanteeni on todella sekava, ja jos oikeasti tulisin raskaaksi, työstä pois jääminen tulisi todella hankalaan saumaan. Ja sitten vielä asunnonvaihtoprojektit ja muut ikuisesti paikallaan junnaavat elämänmuutokset... äääh.

Vauvoja siellä, vauvoja täällä

Tapasin tänään yhtä vanhaa tuttuani, jonka kanssa olimme yhteisen harrastuksen kautta aika tiiviisti tekemisissä muutaman vuoden siinä vähän alle kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen yhteydenpito loppui oikeastaan kokonaan, kunnes nyt törmäsimme toisen harrastuksen parissa. Tässä välissä tämä vanha kaverini on löytänyt puolison, ostanut talon, saanut kolme lasta ja perustanut yrityksen. Nuorin lapsi on vauva, joka oli tässä tapaamisessamme mukana. Vaihdoimme kuulumisia, ja kerroin yhteisestä tutustamme, johon minä olen yhteisten aikojemme jälkeen pitänyt yhteyttä, mutta tämä toinen kaveri ei. Tämä yhteinen tuttumme puolestaan on vaihtanut parisuhteesta toiseen, muuttanut miehen luo, opiskellut, tehnyt harrastuksestaan ammatin ja saanut kaksi lasta.

Entä minä? No, olen käynyt töissä ja tehnyt yhden lisätutkinnon.

Joskus sitä ei vaan jaksaisi. Yksi raskaita vaiheita on ollut se, kun tässä kolmen kympin kieppeillä osa kavereista on lähtenyt jo uudelle kierrokselle: kun ensimmäisessä vakiintuneemmassa, alle parikymppisenä solmitussa suhteessa on tehty lapset, ostettu talo ja lopulta erottu, on nyt muutaman vuoden kuluttua perustettu uusperheitä ja saatu uusia yhteisiä lapsia nykyisten kumppaneiden kanssa. Tiedän, ei kukaan elämäänsä tuollakaan tavalla suunnittele. Uusien suhteiden taustalla on myös vaikeita vaiheita ja suru ydinperheunelman rikkoutumisesta. Mutta en minäkään suunnitellut näin.

Yhden tällaisen uusperheen vauvaa menen viikonloppuna katsomaan. Ostan huomenna viemisiksi jonkun söpön vauvanvaatteen, sellaisen jollaisia haluaisin ostaa omalle lapselleni.

Mietin tänään, että minä varmaan ihmissuhteiden alueella käyn läpi nyt sitä vaihetta, mikä tavallisesti käydään noin parikymppisenä; on haparoivia parisuhdeyrityksiä ja epävarmuutta, kelpaamattomuudentunnetta ja mahdottomalta tuntuva haave hyvästä, vakiintuneesta suhteesta. Siihen on syynsä, miksi en voinut käydä näitä askeleita läpi aikaisemmin. Osittain kyse on ehkä myös sattumasta.

Ehkä minunkin elämässäni asiat menevät ihan tavanomaisia latuja, mutta vain hitaammin. Ehkä olen nelikymppinen tai nelivitonen, kun se mystinen rakastava ja pitkään sitoutumiseen kykenevä kumppani tulee vastaan. Se on minulle ihan ok.

Mutta lapsia en hänen kanssaan ehdi saada. Ne on tehtävä itse ja yksin.

"Lapsella on oikeus isään ja äitiin."

Niinhän ne sanovat. Mitähän mieltä sitä sitten asiasta itse olisi?

Kehityspsykologisen näkökulman mukaan vauvaikä on elintärkeä vaihe lapsen perusturvallisuuden ja ehjän persoonallisuuden kehittymisen näkökulmasta. On tärkeää, että lapsen ensisijainen hoitaja pystyy vastaamaan riittävän sensitiivisesti lapsen tarpeisiin ja antamaan lapselle tunteen siitä, että on saatavilla. Tässä vaiheessa tapahtunut kaltoinkohtelu tai emotionaalinen vaillejääminen voi näkyä myöhemmässä elämässä vakavina psyykkisinä häiriöinä. Näitä häiriöitä ei hoideta lyhyellä keskusteluhoidolla psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin varhaisessa vaiheessa särkynyt ja traumatisoitunut ihminen ei pysty edes kuvaamaan sanoin vaikeaa kokemustaan. Pelko ja hätä on sanatonta ja alkukantaista, syvällä kehon tasolla piileskelevää. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen tutustumaan kiintymyssuhdeteoriaan ja eri kiintymyssudemalleihin.

Tutkimusten mukaan on varsin kiistattomasti todistettu, että yksikin riittävän hyvä ja sensitiivinen vanhempi riittää takaamaan lapsen perusturvallisuuden ja persoonallisuuden normaalin kehittymisen. Sitä ei siis edes tarvitse spekuloida, tuleeko lapsesta psykopaatti, vakavasti traumatisoitunut tai muuten syvästi persoonallisuushäiriöinen vain siksi, että hänellä ei ollut läsnäolevaa isää. Ei tule. Mutta voiko toisen vanhemman puute synnyttää lapsen myöhemmissä vaiheissa esimerkiksi erilaisuuden tunnetta? Tai altistaa kiusaamiselle, mikä puolestaan voi jatkuessaan edesauttaa vaikkapa masennuksen kehittymistä? Nyt ei puhuta yhtä vakavista mielenerveyden häiriöistä kuin ne joita vauvaiän laiminlyönnit voivat aiheuttaa, mutta eipä se masennuskaan kiva juttu olisi.

Niin, mies ja nainen. Äiti ja isä. Konservatiivisissa piireissä ajatellaan miehisyydestä ja naiseudesta ymmärtääkseni melko kapealla tavalla. Romanttisen rakkaussuhteen ajatellaan perustuvan feminiinisille ja maskuliinisille vastavoimille jotka vetävät toisiaan puoleensa. Naisen kuuluu olla herkkä ja pullantuoksuinen kodinhengetär, ja miehen testosteronia tihkuva toiminnan ihminen. Olettaisin, että kun näissä piireissä puhutaan miehen ja naisen mallien tärkeydestä lapselle, tällä tarkoitetaan juuri sitä perinteistä, feminiinistä naiseutta sekä maskuliinista mieheyttä. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että itse ajattelen sukupuolirooleista huomattavasti laaja-alaisemmin.

Lapselle on varmasti tärkeää, että hänellä on lähipiirissä useampia erilaisia ja siinä sivussa myös eri sukupuolia edustavia ihmisiä, joilta saa mallia siitä millaista on olla ihminen, mies, nainen tai jotain siltä väliltä tai kokonaan sukupuolijärjestelmän ulkopuolelta. Mikään pakko näiden eri ihmisten ei ole kuulua lapsen ydinperheeseen. Harva itsellisen äidin tai naisparin lapsikaan elää täydellisessä miestyhjiössä.

Kun itse pohdin oikeuttani hankkia lapsi yksin, en pohdi niinkään isän puutetta, vaan enemmänkin toisen vanhemman puutetta. Jos saisin lapsen parisuhteessa, puolisoni olisi todennäköisesti nainen. Jos olisin perustamassa sateenkaariperhettä toisen naisen kanssa, en välttämättä miettisi isäkysymystä niin syvällisesti kuin nyt. Koen, että yksinäisen naisen on perusteltava oikeutensa hankkia lapsi vielä syvemmin kuin mitä naisparin täytyy. En oikeastaan edes tiedä, miksi näin ajattelen. Ehkä minun mielessäni naisparin perhe on kuitenkin eri tavalla kokonainen kuin itsellisen äidin perhe. Ajattelenko, että itse olisin kunnolla kokonainen vasta parisuhteessa? En tiedä. En usko.

Geneettinen vanhemmuus on sitten vielä asia erikseen. Se on kokonaan oma kysymyksensä erillään sosiaalisen isän roolin merkityksestä. Itse olen aina ollut kiinnostunut sukujuuristani. Selailin äidinpuolen suvusta kirjoitettua sukukirjaa mielenkiinnolla jo alaikäisenä, vaikka en kunnolla ymmärtänytkään millaisella monimutkaisella verkostolla kirjassa luetellut satojen perheiden sukutaulut linkittyivät toisiinsa. Uskon, että jos ihminen ei tunne geneettisiä juuriaan, hänelle varmasti lähes poikkeuksetta tulee ainakin jossain kohtaa elämää tarve pohtia asiaa. Tämä asia ei kuitenkaan kosketa pelkästään itsellisten äitien tai naisparien lapsia, vaan myös esimerkiksi adoptiolapsia sekä niiden heteropariskuntien lapsia, joiden alulle saattamisessa on jouduttu hedelmällisyyteen liittyvien ongelmien vuoksi käyttämään lahjasoluja. Mutta onko lahjasiittiöillä alkunsa saaneella lapsella, jonka elämässä on läsnäoleva sosiaalinen isä, yhtä suuri tarve pohtia geneettisen isänsä ominaisuuksia kuin itsellisen äidin lapsella? En tiedä taaskaan.

Mielestäni on ehdottoman hyvä asia, että Suomessa hedelmöitysklinikat saavat käyttää vain tunnettujen luovuttajien soluja, vaikka tämä lakimuutos onkin vähentänyt luovuttajien määrää. Tämä tarkoittaa sitä, että halutessaan lapsi saa 18 vuotta täytettyään tietoonsa sen luovuttajan henkilöllisyyden, jonka soluista hänet on saatettu alkuun. Itselleni on todella tärkeää, että mahdollisella tulevalla lapsellani on tämä optio olemassa. Uskon, että kysymys olisi itselleni tärkeä, jos omasta geneettisestä perimästäni puolet olisi hämärän peitossa.

Onko lapsen hankkiminen tarkoituksella yksin itsekästä? Tavallaan minun mielestäni kyllä joo, mutta niin on kaikki lapsen hankinta aina. Entä jos ajattelen, että minulla ja lähipiirilläni olisi lapselle niin paljon annettavaa, että olisi sääli olla antamatta hänelle mahdollisuus syntyä, oli kuvioissa sitten toista vanhempaa tai ei? Jos terve, täyspäinen ja omillaan toimeentuleva ihminen haluaa lapsen, koska hänellä olisi niin suuri tarve rakastaa sitä lasta, niin voiko se olla väärin?

Tietyllä tavalla olen valmis hyväksymään sen, että en voi tietää millainen on tämä päätös, jota pohdin. Onko päätös hyvä vai huono, oikeutettu vai itsekäs, ehkä lapseni kertoo sen minulle joskus parinkymmenen vuoden kuluttua. Ehkä saan lapsen, joka kärsii erilaisuuden tunteesta ja on sen vuoksi taipuvainen masentumaan tai kärsii toistuvista ongelmista ihmissuhteissa. Tuntisin varmasti siinä tapauksessa syyllisyyttä, mutta katuisinko sitä että tulin hankkineeksi lapsen? Tuskin. Olisiko lapsi itse aikuisena sitä mieltä, että minun olisi ollut parempi jättää hänet saamatta? Jostain syystä en osaa pitää sitä kovin todennäköisenä.

Niin ovat toiset meistä laivoja

Sinkkuudesta puhutaan nykyään paljon. On yleisesti tunnustettu tosiasia, että yksinelävien määrä lisääntyy, eikä kumppanin löytäminen ole välttämättä helppoa. Olen itse pohtinyt aihetta paljon, sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti. Netin kautta voi löytää myös vertaisia - naisia, jotka toivoisivat löytävänsä kumppanin ja perheen, mutta kokevat sen haastavaksi ja onnistumisen epätodennäköiseksi. Kuinka monella onkaan ihan samanlaisia kokemuksia kuin minulla! Kuinka joku toinen onkin ajatellut ihan samoja ajatuksia ja osannut pukea ne sanoiksi minua napakammin! Mitä enemmän tähän aiheeseen pureudun, sitä enemmän saan omille tuntemuksilleni vahvistusta: Tämä todella on yleistyvä ilmiö. Yhteiskunnallinen ilmiö. En ole ainoa, joka on vasten tahtoaan yksin.

Sitten tulen pois netistä ja vilkaisen ympärilleni. Siellä ympärillä näen pääsääntöisesti pariutuneita ihmisiä. Kaveripiirissä, työkavereissa, Facebookissa. Erota sentään osataan, harvassa ovat ne päälle kolmikymppiset ikätoverit jotka ovat yhä yhdessä teinivuosina löydetyn kumppanin kanssa. Suurin osa on jo vähintään toisella kierroksella, ja joukkoon mahtuu myös niitä joilla kierrokset toistuvat tiheään, ja elämänhistoria koostuu kasasta eri mittaisia, usein kestoltaan korkeintaan vuoteen tai pariin jääviä suhteita.

Puhuttiin kumppanin löytämisen vaikeudesta mitä tahansa, se vaikeus todellisuudessa näyttää koskettavan vain harvoja. Minun empiirisen kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä kyllä jossain vaiheessa eroaa, mutta myös uusi suhde näyttää keskimäärin löytyvän varsin kivuttomasti ja jopa etsimättä. Esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa neljää läheistä ystävääni, jotka kaikki ovat eronneet vähän alle tai päälle kolmekymppisinä pitkähköistä suhteista. Heistä yksi löysi saman tien uuden kumppanin työpaikan kautta, toinen noin puolen vuoden sinkkuuden jälkeen yhteisten tuttavien kautta, kolmas kokeili Tinderiä ihan vain kevyempää kivaa etsiäkseen, mutta on nyttemmin asunut sen kevyen kivan kanssa avoliitossa useamman vuoden. Vain yksi neljästä on edelleen useamman vuoden jälkeen sinkku.

Kun joku tuttavapiirissä eroaa, tämän taustaa vilkaisemalla voi jo ennustaa, kuinka nopeasti uusi kumppani löytyy. Ihmiset näyttävät toistavan herkästi samansuuntaisia kaavoja; yksi löytää helposti uusia suhteita, mutta suhteet eivät tunnu kestävän kovin kauaa. Toisen elämä koostuu muutamasta vuosikausia kestävästä, tasapainoisesta ja hyvästä suhteesta. Kolmas deittailee deittailemistaan, ihastuukin välillä mutta pettyy aina uudestaan ja uudestaan. Ihminen toki vetää omalla asenteellaan ja käyttäytymisellään tietynlaisia ihmisiä puoleensa, se on selvä psykologinen fakta. Mutta joskus kaavat näyttävät niin maagisen vahvoilta, että tuntuu kuin henkimaailmalla ja tähtien asennoillakin olisi osuutensa sopassa.

Minä tunnen kyllä oman kaavani. Ihastun harvoin. Voin pyöriä Tinderissä tai nettideittipalstoilla kuukausikaupalla päätymättä edes yksillekään treffeille, koska kiinnostavia kumppanitarjokkaita ei yksinkertaisesti ole. Oikeasta elämästä en niitä tajua edes etsiä. Kriteerini esimerkiksi ulkonäön tai koulutustason suhteen eivät ole korkeat, mutta vaadin, että ihmisen on oltava keskustelutaitoinen, lämminhenkinen, pitää lapsista ja eläimistä sekä haluta sitoutunutta, yksiavioista parisuhdetta. Silloin harvoin kun lopulta ihastun, se käy kuitenkin helposti. Ja silloin kun ihastus on molemminpuolista ja reunaehdot (kuten ajatukset lapsista) täyttyvät, pidän ihastuksesta viimeiseen saakka kiinni ja haluan katsoa kortit rauhassa ja hötkyilemättä, tutustua kiirehtimättä ja ajatuksen kanssa. Tiedänhän, että joudun todennäköisesti odottamaan seuraavaa mahdollisuutta pahimmassa tapauksessa vuosia, tai ehkä loppuikäni. Siksi tuntuukin kerta toisensa jälkeen yhtä käsittämättömältä tulla hyllytetyksi jonkin toisen osapuolen hyvin äkillisen mielenmuutoksen vuoksi. Eikö se ollutkaan tosissaan? Ja ai, se löysikin uuden viikon kuluttua ja hehkuttaa tätä uutta onneaan estoitta Facebookissa.

En tiedä, olenko vain sattumalta tällainen ihminen, vai onko minulla sittenkin jokin henkinen blokki päällä. Kääntyvätkö tähdet oikeaan asentoon ja kumppani tulee kohdalle etsimättä, jos terapian tai self-help -kirjallisuuden avulla saan sen blokin käsiteltyä? Voisiko niin käydä joskus minullekin, kun sitä muillekin sattuu ihan yhtenään?

Toisaalta en haluaisi problematisoida sinkkuuttani liikaa. Jos ennen kategorisesti koin, että pitkissä parisuhteissa olevat ihmiset ovat automaattisesti jollain mystisellä tavalla minua parempia, ehjempiä ja onnistuneempia, nyttemmin olen tiedostanut, että todellisuudessa on myös paljon ihmisiä, joille hyvä parisuhde on yhtä suuri mysteeri kuin itselleni, vaikka suhteissa vietettyjen vuosien summa olisi huomattavasti suurempi kuin minulla. Viimeisin voimakas ihastuksenikin tunnusti heikkona hetkenään kuuluvansa tähän ryhmään. Siis hän, joka useamman kuukauden tapailun jälkeen viskasi minut äkkiä syrjään ja ihastui neljän päivän kuluttua palavasti uuteen kumppaniehdokkaaseen. Kaavat toistuvat.

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka löytävät väylänsä yksin

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka poijulta poijulle käy

Ja niin ovat monet meistä lokkeja

jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa

sen turvaa sen tahtoa

varmuutta ylitse mainingin.

OP Median juttu itsellisestä äidistä

Facebookin uutisvirrassa vastaani tuli OP Median artikkeli, jossa kerrotaan lapsen hedelmöityhoidoilla hankkineesta Katja Puhakasta ("Siirsin joka kuukausi rahaa säästötilille, jotta saisin lapsen"). Voit lukea artikkelin tästä. Vaikka artikkelin yhtenä tarkoituksena varmasti onkin markkinoida Osuuspankin palveluita, on se silti mielestäni hyvin kirjoitettu, olennaisia asioita painottava sekä informatiivinen. Realistisinta mahdollisinta kuvaa hedelmöityshoitojen hinnasta juttu nyt välttämättä ei anna, sillä Puhakka onnistui yrityksessään melko nopeasti, eli kolmannella luonnolliseen kiertoon tehdyllä inseminaatiolla. Toisaalta eipä artikkelissa rahan menoa erityisesti kauhistellakaan, vaan todetaan vain faktat sen kummemmin selittelemättä.

Luin myös Facebookissa artikkelin kommentit. Suurin osa niistä oli positiivisia ja kannustavia, eikä rankasti tuomitsevia kommentteja ollut montaakaan. Sen sijaan erilaista ihmettelyä ja vähättelyä mukaan mahtui toki. Listaan niitä tähän alle muutaman (lainaukset eivät ole suoria vaan muistinvaraisia), alla kursiivilla omat mietteeni kustakin aiheesta.

"Olisihan tuo varmasti luomutyylillä ollut mukavampi kokemus."
- Eiköhän juttuun haastatellulla kolmikymppisellä, useamman parisuhteen kokeneella äidillä ole tuosta kokemusta itselläänkin, ja todennäköisesti sitä luomutyyliä on vielä elämän aikana luvassa. Mutta lapsentekohommissa turvallisuus ja eettisyyskin ovat ihan kivoja juttuja.

"Tällä tavalla lapselta riistetään isä."
- Siis joo, tokihan jokainen yksin lapsen hankkiva nainen on hetero, jolla on jono toistaan parempia, loistavasti isän rooliin sopivia kosijoita oven takana. Ne kosijat vaan potkitaan pois puhtaasti siitä syystä, että ihan vaan miesten ja tulevan jälkeläisen kiusaksi halutaan tehdä se lapsi yksin.

"Onpa kylmä ja kliininen kuvaus lapsen hankkimisesta."
- Niin, ja kaikki heteroparien lapsethan on tehty sillä tavoin miten leffoissa seksikohtaukset kuvataan, siis tiedättehän te ne silkkiset lakanat ja takkatulen loimun ja muut vastaavat rekvisiitat. Ehkäpä sen kliinisyyden kuitenkin kestää, jos palkinto on mitä parhain?

"Yksinhuoltajan kannattaisi varmaan myös laskeskella, mitä se lapsen elättäminen tulee maksamaan."
- Ei varmaan ole tullut mieleenkään laskea, ei. Eihän kukaan itsellinen nainen voi mitenkään olla niin harkitseva.

Sitten siellä oli yksi sekava kommentti jota en osaa edes referoida, mutta pointti oli jotenkin se, että lapsia tehdään mitä erilaisemmista itsekkäistä syistä, kuten siksi että halutaan "tienata" elatusmaksuilla. Siihen olisi voinut kommentoida, että hedelmöityshoitojen hinnat huomioiden saa kyllä jonkin aikaa odotella, ennen kuin tämä "sijoitus" maksaa itsensä takaisin :D

Eniten tämän tyyppisissä ihmettelevissä tai kyseenalaistavissa kommenteissa minua ottaa päähän tietynlainen naiivius ja itseriittoisuus. Oletan, että suuri osa kommentoijista on perinteisissä heteroparisuhteissa ja useimmilla on varmasti lapsiakin. Kommenteissa tunnutaan lähtevän usein niistä oletuksista, kuin hyvän parisuhteen löytäminen ja lapsen saaminen niissä puitteissa olisi kaikille yhtäläinen mahdollisuus, mutta toiset vain tieten tahtoen siitä huolimatta haluavat lapsen yksin. Ehkä sen tiedostaminen, että elämässä nallekarkit eivät vaan mene tasan ja joku voi joutua vastoin tahtoaan olemaan sinkku vaikka kuinka olisi toivonut parisuhdetta ihan yhtä paljon kuin muutkin, on näille kommentoijille liian pelottava mahdollisuus myönnettäväksi.

Ps: Artikkelissa haastatellulla Katja Puhakalla on oma Youtube-kanava, jonka kautta pääsee seuraamaan hänen ja pienen poikansa arkea. Katsoinkin jo osan videoista, ja meininki niissä oli mukavan maanläheistä. Lapsen yksityisyydestäkin oli huolehdittu siten, ettei hänen kasvojaan kuvata suoraan. Voisin kuvitella eläväni tuollaista arkea itsekin :)

Unia ja viettejä

Ensimmäisessä unessa olen vuorokauden ikäisen vauvan äiti. Vauva on tyttö, ja juuri sen näköinen kuin vauvat meidän suvussa yleensä: tummatukkainen ja vanttera, sirrisilmäinen menninkäislapsi. Olen synnytyssairaalassa, on yö ja hämärää ja viileää. Istun sängyn laidalla ja otan vauvan syliin siitä sellaisesta muovisesta kaukalosta jollaisissa vauvat sairaaloissa nukkuvat. Yritän imettää sitä, mutta en oikein osaa. Muistan ihmetyksen siitä, että tämä tosiaan on minun vauvani, ja saan ottaa sen syliin kysymättä lupaa keneltäkään. Herättyäni muistan selvästi, miltä vauvan kehon lämpö ja silkkisen pään paino käsivarttani vasten tuntuivat.

Seuraavassa unessa lapsi on jälleen tyttö, mutta tällä kertaa jo lähellä taaperoikää. Hän ei myöskään näytä yhtään minun lapseltani, sillä hän on hyvin siro ja vaalea. Unen aikana suoritan kaikenlaisia hoitotoimenpiteitä, syötän, puen ja vaihdan vaippaa. Äitini häilyy jossain taustalla, olemme ehkä hänen luonaan kylässä. Herättyäni muistan jälleen selvästi, miltä lapsi tuntui sylissäni.

Yleensä uneni ovat pääasiassa visuaalisia. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt unia, joissa tuntoaistimukset olisivat näin vahvasti mukana. Ne tuovat uniin huiman toden tunnun. Muutama päivä jälkimmäisen unen jälkeen katson jotain ohjelmaa televisiosta, ja näen kuinka joku kantaa noin vuodenikäistä lasta samalla tavalla kuin minä itse jälkimmäisessä unessa; muisto lapsen painosta sylissäni välähtää mieleen yhtä vahvana kuin olisin oikeasti kokenut sen. Kokemus on niin vahva että henkeni salpautuu ja kurkkua alkaa kuristaa. Aivan kuin kaipaisin jotain, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan. Niin kuin oikeastaan kaipaankin.

Varsinkin kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen olen alkanut hahmottaa, mitä tarkoittaa kun lapsenkaipuu tuntuu sisäsyntyiseltä vietiltä, jota olisi suuri tarve päästä toteuttamaan. Tunne on pohjimmiltaan hyvin fyysinen ja vaistonvarainen.

Enkä voi olla miettimättä, tunteeko suurin osa ihmisistä jotain vastaavaa silloin, kun seksuaaliset halut ja pariutumisvietti alkavat teini-iässä herätä? Tällaiselta vietiltäkö senkin olisi pitänyt tuntua?

Olen usein ihmetellyt, miten suurella osalla ihmisistä erilaiset romanttiset ja seksuaaliset ihmissuhteet ja kokeilut näyttävät suht luontevasti tupsahtavan osaksi elämää, kun taas minulle ihmisten pariin hakeutuminen tässä tarkoituksessa on aina ollut tietoista puurtamista. Minut on aina ajanut deittailemaan puhtaasti psykologinen tarve kiintyä toiseen ihmiseen, sekä tietoiset mielikuvat siitä, millaisia positiivisia asioita ajattelen parisuhteeseen liittyvän. En ole koskaan tuntenut sellaista fyysisenä tarpeena tuntuvaa seksuaaliviettiä, joka toimisi moottorin tavoin ja ajaisi sisäsyntyisesti hakemaan kokemuksia toisen ihmisen kanssa.

Niissä suhteissa joita minulla on ollut, olen kyllä aina ollut seksuaalisesti halukas. Mielikuvaani hyvästä parisuhteesta liittyy itsestäänselvänä osana suhteellisen aktiivinen, välitön ja rento seksielämä. Mutta minun elämässäni täytyy olla ihminen jonka kanssa haluan seksuaalista läheisyyttä, ennen kuin haluan seksuaalista läheisyyttä. Jos sellaista ihmistä ei satu lähipiirissä olemaan, on liian helppoa jämähtää ja tottua olemaan yksin.

Jos kuvittelen mielessäni seksuaalivietin, joka vastaisi fyysisyydessään ja vaistonvaraisuudessaan omaa lapsenkaipuutani, alan äkkiä ymmärtää paljon paremmin miksi seksistä vouhkataan kaikkialla niin paljon. Jaa että tässäkin asiassa olisi voinut päästä paljon helpommalla. Onkohan tässä sitten yksi minun sinkkuuteni salaisuuksista?

Sinkkunaisen toisenlaiset valinnat

Yläasteikäisenä minulla oli mielessäni selkeä kuva siitä, millaista elämäni olisi kolmekymppisenä. Asuisin maalla vanhassa talossa. Taloa ympäröisi villiintynyt puutarha jossa käyskentelisi vuohia tai lampaita. Minulla olisi tietenkin myös koiria ja hevosia, ja työskentelisin unelma-ammatissani eläinlääkärinä.

Jossain vaiheessa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden välillä tajusin, että minusta ei tulisikaan eläinlääkäriä. Haaveesta luopuminen ei tehnyt kipeää, sillä olin löytänyt uuden unelma-alan, jolla etenin johdonmukaisesti. Eläimiä elämässäni on ollut aina, mutta niiden suhteen olen kulkenut polun aktiivisesta harrastajasta tavalliseksi parin kotikoiran omistajaksi. Eläinten omistamisen sitovuus on tullut opittua myös kantapään kautta, joten nykyään ajatus pihalla käyskentelevistä lampaista ja poneista herättää mielikuvan myös aikaisista aamuherätyksistä ja ruokintarutiineihin sidotusta ajankäytöstä pelkän varauksettoman idyllin sijasta.

Maalla asuminen on silti pysynyt haaveena. Pitkään se oli kaukainen "sitten joskus" -haave, joka toteutuisi vuosien kuluttua, jos minulla joskus olisi mies ja lapsia. Ajatteluni oli kapeaa ja kaavoihin kangistunutta: Nainen ei voi asua yksin omakotitalossa. Kaksi naista ei voi asua maalla omakotitalossa, tämänkin vuoksi kumppanini olisi siis oltava mies. Omassa talossa asuminenhan on hirveän vaativaa ja kallista, täytyisi olla suunnilleen rakennusinsinööri saadakseen talon pysymään pystyssä. Sinkkunaisen kuuluu pysyä ruodussa ja asua nätisti ja vaatimattomasti pienessä kaupunkiasunnossa, mielellään vuokralla koska joutaahan sitä asunnon ostamaan sitten kun mies on löytynyt ja se oikea elämä alkanut. Jos joskus erehdyinkin pohtimaan "entä jos" -tyyppisiä ajatuksiani talon hankkimisesta ääneen, sain nopeasti osakseni valistusta siitä, miten vaativaa ja työlästä omakotitalossa asuminen on. No jaa, minusta näyttää kyllä siltä, että niissä asuu ihan tavallisia ihmisiä...

Hiljalleen "sitten joskus" -ajatus alkoi muokkaantua "miksi ei nyt" -ajatukseksi. Prosessi oli hidas. Ajan myötä ympäristön mielipiteetkin ovat muuttuneet. En sitten tiedä, onko tämä niitä ikääntymisen hyviä puolia. Luotetaanko kolmekymppisen naisen kykyyn tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä enemmän kuin kymmenen vuotta nuoremman? Se, mikä viisi vuotta sitten oli haihattelua, onkin nyt ihan järkevä suunnitelma. Kun aloin käydä talonäytöillä, yllätyin siitä että välittäjät suhtautuivat minuun ihan oikeasti potentiaalisena ostajaehdokkaana. Pankissa suunnitelmalleni näytettiin vihreää valoa, vaikka arkailin myöntää ääneen että ihan tosissaan pyydän tässä lainaa yksin talon ostoa varten. Kaikkien mielestä tuntuu vain äärimmäisen luontevalta, että kahden ison koiran omistaja haluaa myös ison pihan ilman rajanaapureita.

Matkan varrella unelmani on jalostunut: Hurahdin perinnerakentamisen oppeihin ja kahlasin läpi Panu Kailan ja Hannu Rinteen Perinnemestari- ja Talotohtori -kirjoja. Näytöillä huokailin välittäjille harmiani siitä, miksi vanhat ikkunat on menty uusimaan tai miksi keittiö on päivitetty moderniksi. Haluan pienen, yksinkertaisen talon. Yksinkertaisuus tarkoittaa hengittäviä rakenteita ja painovoimaista ilmanvaihtoa, luonnonmukaisia materiaaleja. Mitä enemmän alkuperäisiä materiaaleja on säästetty, sen parempi. Minun talossani nurkissa saa vetää ja seinät olla vähän vinot. En toki ole niin hard core -perinneihminen että esimerkiksi ajattelisin pärjääväni ilman juoksevaa vettä (monet pärjäävät!), mutta uskon silti, että myös asumisessa vähemmän on enemmän.

Eläinhaaveet ovat maltillistuneet, realistisimpana vaihtoehtona olen pohtinut kanojen pitoa. Ja ehkä kesälampaita. Tai vuohia. Ehkä pari kania, niistä olen tykännyt lemmikkeinä, mutta kyllähän ne sisäelukoina sotkevat ja tuhoavat kaiken. Koiria minulla tulee tietenkin olemaan aina, ja niitä varten piha tulee olemaan aidattu. Haaveilen myös riittävän järeätekoisesta pienemmästä tarhasta, jossa koirat voisivat pahimpia pakkasia lukuunottamatta oleilla työpäivieni ajan, jolloin ne pääsisivät valitettavan pitkinä yksinolotunteinaankin elämään lajinomaisempaa elämää.

Lisääntymissuunnitelman kannalta omakotitalossa asuminen olisi ehkä jollekin toiselle epäilyttävän työläs ratkaisu. Minun elämäntapani suhteen asia on kuitenkin toisin, koska iso piha toisi joustavuutta koirien ulkoilutukseen. Koirien lenkitys lapsen vauva-aikana on mielestäni se oman arkeni kaikkein suurin haaste. Riittävän iso piha takaisi sen, että ainakin aamu- ja iltapissimiset koirani voisivat hoitaa itsenäisesti, jolloin en joutuisi ramppaamaan ainakaan kolmea kertaa päivässä niiden ja vauvan kanssa ulkona. Lisäksi työpaikkani sijaitsee joka tapauksessa kaupungissa, joten talon sijainti lapsen tulevia kavereita ja harrastuksia ajatellen tulee olemaan jotakuinkin siedettävä. Sitä paitsi tietääkseni ihmiset lisääntyvät myös Lapin perukoilla ja vähiin käyvillä maatiloilla.

Toki sinkkuna mietin sitä, tuomitsenko itseni ikuiseksi vanhaksi piiaksi jos ostan jostain korven keskeltä mökin ja hankin vielä sinne muutaman kotieläimen joiden vuoksi vapaa meneminen ja tuleminen käy vielä haastavammaksi kuin mitä se koirien kanssa on. Ajatus pohdituttaa erityisesti, koska näen tulevana kumppaninani naisen. Tällaisen pikkukaupungin asukin on oltava valmis aloittamaan suhde etäsuhteena, jos etsii samaa sukupuolta olevaa kumppania. Olisiko kuitenkin varmempaa pitää elämäntilanne sellaisena, että olosuhteita on helppo muuttaa tarvittaessa? Mutta vaikka kuinka mietin ja yritän olla järkevä, ei ajatus kädet ristissä elämän pause-nappula pohjassa istuminen kumppania odotellen tunnu sekään hyvältä strategialta.

Huomenna on edessä jälleen yksi talonäyttö.

Miten lapsia tehdään - mahdottomat ja mahdolliset vaihtoehdot

Niin, onhan niitä vaihtoehtoja muitakin kuin se heteroparisuhde. Tässä omien ajatusteni pohjalta kasattu kooste erilaisista enemmän tai vähemmän realistisista vaihtoehdoista.

Lapsen saaminen "perinteisellä menetelmällä" yhdenillan jutun kautta

Tämä on vaihtoehto, jota en oikeasti edes pidä vaihtoehtona. Käytännön toteutus olisi minulle väkinäistä ja vastenmielistä, sillä aito kiinnostus seksiin vaatii minulta jonkinasteista toisen osapuolen tuntemista, enkä ylipäätään tunne kovin kummoista seksuaalista vetovoimaa miehiä - varsinkaan tuntemattomia - kohtaan. Ai niin, ja sitten en myöskään osaa edes iskeä niitä.

Kokisin tällaisen lapsen "hankkimisen" olevan moraalisesti ja eettisesti erittäin arveluttavaa lasta kohtaan, sillä mielestäni lapsella tulisi olla mahdollisuus saada aikuistuttuaan ja halutessaan tietoonsa biologisen vanhempansa henkilöllisyys. Miten tällaista "näin sinä sait alkusi" -tarinaa pystyisi kertomaan ikätasoisesti lapselle eri vaiheissa? Entä muulle lähipiirille? Jotain täytyisi kuitenkin vastata uteluihin.

Toki tämä olisi moraalisesti ja eettisesti arveluttavaa myös tietämättään siittäjän rooliin joutuvaa miestä kohtaan. Vai pitäisikö ajatella, että jos toinen suostuu hommailemaan ilman kumia, niin se on sitten hänen murheensa jos tulee tietämättä tehtailleeksi maailmaan uusia ihmisiä? Kaiken kaikkiaan tämä on minun mielikuvissani liian "white trash" -henkinen vaihtoehto. Minun on vaikea ymmärtää miksi tätä toistuvasti ehdotetaan edes vitsillä kun lapsihaaveeni tulee puheeksi, mutta ehkä tämä sitten vastaavassa tilanteessa voisi jonkun mielestä tuntua helppoudessaan houkuttelevalta, jos muuten olisi sen luonteinen ihminen että yhdenillan juttujen harrastaminen olisi luontevaa?

Toki aidot vahingot ovat kuitenkin vahinkoja, joten en halua moralisoida ketään joka on tahattomasti tullut tällä tavalla raskaaksi.

Lapsen saaminen koti-inseminaatiolla tutun tai tuntemattoman luovuttajan avulla niin, että luovuttaja ei osallistu lapsen elämään

Tämä on varmasti ihan käypäinen vaihtoehto, ja ilmeisesti jonkin verran käytettykin. En tiedä, kuinka helppoa tai vaikeaa luovuttajan löytäminen olisi. Joltakin voisi toki löytyä sopiva ihan tuttavapiiristäkin, itselleni ei ainakaan äkkiseltään tule mieleen ketään jota kehtaisin kysyä. Ehkä sitten joku tutun tuttu?

Käytännön toteutus ei välttämättä olisi ihan yksinkertaista. Ajoituksen kanssa voisi olla kova säätäminen, molemmat osapuolet joutuisivat järjestelemään aikataulujaan kovasti varsinkin jos välimatkaa sattuisi olemaan enemmän. Joustoa olisi löydyttävä molemmin puolin nopeallakin aikataululla ("Öö mä en nyt voi kyllä tänään tulla töihin, kun mun täytyy olla kohta parinsadan kilsan päässä tuikkaamassa ruiskulla yhden tuntemattoman miehen siittiöt sisääni...").

Mietin myös sitä, miten varmistua luovuttajan luotettavuudesta ja motiiveista, jos kyseessä olisi tuntematon, esimerkiksi netin kautta löydetty henkilö? Olen nähnyt joissakin vauvapalstoilla ja vastaavilla halukkaiden spermanluovuttajien tarjouksia, ja suoraan sanottuna ihmettelen niitä vähän. Olen ehkä ennakkoluuloinen ja ihan turhaan skeptinen ihmisten pyyteetöntä auttamisenhalua kohtaan, mutta väkisinkin tulevat mieleen tarinat miehistä, joille ajatus itsestä siitossonnina voi olla jonkinlainen seksuaalinen fantasia. Miten voisi olla varma, ettei tällaisella miehellä olisi jälkeläisiä Suomi pullollaan?

Tuntemattoman luovuttajan kyseessäollessa ei myöskään olisi mahdollista varmistaa, etteikö luovuttaja voisi myöhemmin vaatia oikeuksiaan lapseen, mikäli tulisi toisiin ajatuksiin asian suhteen. Ja siinä tapauksessa täytyisi vain kädet ristissä toivoa, että toinen osapuoli ei olisi ainakaan kovin pahasti päihdeongelmainen tai persoonallisuushäiriöinen.

Jos luovuttaja olisi tuttu, olisi ajatustyön paikka sen suhteen, mikä olisi hänen roolinsa tai roolittomuutensa lapsen elämässä. Tässä tullaan taas sen periaatteen eteen, että minun mielestäni lapsella tulisi olla oikeus tietää juuristaan. Jos perhetuttu-Timppa sattuisi olemaan hänen biologinen isänsä, lapsen kuuluisi mielestäni tietää siitä, vaikka Timppa ei isän roolissa konkreettisesti toimisikaan.

Lapsen saaminen koti-inseminaatiolla sinkkumiehen tai miesparin kanssa niin, että isä/isät osallistuu lapsen elämään ja toimivat omalta osaltaan vanhempina

Jos ajatellaan pelkästään lapsen etua sekä sitä skenaariota jossa kaikki menee hyvin, tämä olisi ehkäpä mielestäni ihanteellisin vaihtoehto. Lapsella olisi kaksi tai mahdollisesti kolmekin vanhempaa. Jos toisena osapuolena olisi miespari, lapsi saisi bonuksena myös mallin parisuhteesta, mitä taas tällainen vanhapiika ei pysty tarjoamaan. Taloudellisestikin vaihtoehto olisi helppo, varsinkin jos isät osallistuisivat kaikin puolin elatukseen. Käytännössä arjen pyörittäminenkään ei eroaisi uusperheiden kuvioista, jotka nykyään ovat aivan arkipäivää.

Ajoituksessa ja käytännön toteutuksessa olisi samat haasteet kuin tuntemattoman luovuttajan kohdalla. Ja sitten se isäihmisen löytämisen vaiva! Tutustumiseen olisi käytettävä aikaa, sillä lapsen asioiden tiimoilta ko. ihmisen/ihmisten kanssa olisi tultava toimeen koko loppuelämä. Parasta olisi, jos kemiat kolahtaisivat ystävyystasolla, eikä kyseessä olisi pelkkä kliininen "kasvatusvastuunjakosopimus". Toisen vanhemman/vanhempien kasvatusperiaatteista, arvomaailmasta, elämäntilanteesta jne. olisi päästävä perille.

Kaiken päälle jäisi kuitenkin riski ja epävarmuus siitä, jos yhteistyö ei toimisikaan. Tutustumiseen ei olisi mahdollista käyttää vuosia, joten jonkinasteista riskiä olisi joka tapauksessa pakko ottaa. Myös mahdolliset uudet puolisot tai erot voisivat tuoda yllättäviä haasteita ja monimutkaisuuksia kuvioon.

Toki joskus tilanne voi olla sellainenkin, että omasta ystäväpiiristä löytyy isäksi haluava mies. Silloin jää pois epävarmuus siitä, uskaltaako vanhemmuuteen sitoutua suht tuoreen tuttavuuden kanssa. Puolikas sateenkaari-blogi  käsittelee tällaista elämäntilannetta. Bloggaaja, joka on kolmevitonen sinkkunainen, odottaa lasta jonka isä on hänen homoystävänsä. Heidän tapauksessaan hedelmöitys hoidettiin tosin koti-inseminaation sijaan klinikalla, ja prosessista löytyy blogista yksityiskohtainen kuvaus.

Lapsen saaminen hedelmöityshoitojen avulla

Tämä on mielestäni ainoa 100% turvallinen vaihtoehto, jos haluaa varmistaa sen ettei tuntematon biologinen isä ilmesty ovelle koputtelemaan, tai ettei vanhemmuuskumppaniksi aiottu ja niin kivalta ja fiksulta vaikuttanut jamppa sittenkin osoittaudu enemmän tai vähemmän epätasapainoiseksi ja hankalaksi tapaukseksi.

Vaihtoehto on toki kallis. Ei välttämättä mahdottoman tai kohtuuttoman kallis, paljon riippuu myös tuurista. Itse koen tässä vaihtoehdossa hyvin olennaisena plussana tuntemattomaan koti-inseminaatio-luovuttajaan verrattuna sen, että Suomen lain mukaan kaikki hedelmöityshoidoissa käytettävät luovuttajat ovat tunnettuja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsella on 18 vuotta täytettyään halutessaan oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä. Koen tärkeäksi ja reiluksi sen, että lapsella on edes tämä optio. Tietämättömyys omista geneettisistä juurista kun ei mielestäni koskaan ole ihannetilanne.

Henkilökohtaisesti koen myös, että hedelmöityshoito on vaihtoehtona helppo selittää sekä lapselle itselleen että lähipiirille.

Ja sitten vielä yksi bonusvaihtoehto: siittiöiden tilaaminen itse netin kautta

Kyllä, tämäkin on periaatteessa mahdollista. Plussana on hedelmöityshoitoihin nähden edullisempi hinta, ja itse etsittyyn luovuttajaan verrattuna "tavara" on varmasti tutkitusti laadukasta ja tautivapaata. Tietojeni mukaan mm. tanskalainen Cryos tarjoaa tällaista palvelua, ja luovuttajasta voi halutessaan saada hyvinkin paljon tietoa.

Isoimpana miinuksena onkin sitten se, että elävän kudoksen tuominen maahan on Suomen laissa kiellettyä. En tiedä, mitä tullissa kiinni jäämisestä seuraisi, pelkkä tavaran takavarikointi vai myös jotain sanktioita? Ilmeisesti pakastetun sperman sulatus kotikonstein ei myöskään ole onnistumisprosentiltaan mitään pomminvarmaa touhua (mä NIIN voin kuvitella itseni sulattelemassa sitä jollain mikroaaltouunilla... not :D).

Itse olen sen verran lainkuuliainen että en osaa mieltää tätä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Jos laki olisi toisenlainen, tämä voisi olla hyvinkin potentiaalinen tapa saada lapsi. Paitsi että lapsentekotarpeiden tilaaminen netistä olisi jotenkin niin... absurdia.


                                                 *     *     *     *     *     *

Lisäksi ihan tavan vuoksi otan esille senkin huomion, että maailmassa on myös valmiiksi olemassaolevia lapsia, joilla ei syystä tai toisesta ole elämässään huolehtimaan kykeneviä vanhempia. Käyn nämä vaihtoehdot vielä lopuksi läpi.

Lapsen adoptoiminen

"Ainahan voi adoptoida", on lause jonka olen jostain syystä kuullut monta kertaa. Ai miten niin aina? Ilmeisesti ihmisten mielikuvat ovat sen suuntaisia, että jossain on paikka josta jaetaan söpöjä adoptiolapsia kaikille jotka vaan ilmoittautuvat halukkaiksi sellaisen vastaanottamaan. Oman ymmärrykseni mukaan adoptioprosessi on kuitenkin pariskunnillekin erittäin pitkä ja epävarma. Yksinhakijoille se taitaa tätä nykyä olla käytännössä lähes mahdoton, ainakin joidenkin kuulemieni tietojen mukaan yksinhakijoita ei tällä hetkellä oteta edes adoptiojonoihin. Takavuosina Suomeen tuli kyllä jonkin verran lapsia myös yksinäisille hakijoille. Kansainväliset adoptiot ovat kuitenkin koko ajan lukumääräisesti vähentyneet, ja myös heteropariskuntien adoptiolasten odotusajat ovat venyneet. Lukemani mukaan tähän vaikuttaa muun muassa se, että monissa adoption kohdemaissa olosuhteet ovat parantuneet, eikä tarve kansainväliselle adoptiolle ole yhtä suuri kuin aiemmin.

Sijaislapsi

Sijaislapsen saaminen ei mielestäni olisi vaihtoehtona verrannollinen "oman lapsen" saamiseen. Sijaislapset ovat usein eri tavoilla psyykkisesti oireilevia/traumatisoituneita, yhteistyö biovanhempien kanssa on olennainen osa kuviota, ja kaiken aikaa ilmassa leijuisi mahdollisuus siihen, että lapsi voitaisiin palauttaa biovanhemmilleen. Ehkä jollain tavalla voisi ajatella, että "oma" lapsi hankitaan itsekkäistä syystä; puhtaasta halusta saada lapsi. Sijaislapsen ottamisessa osaksi omaa elämää motiivien taas tulisi mielestäni olla nimenomaan epäitsekkäät. Tärkeimpänä vaikuttimena tulisi olla halu tarjota lapselle hyvä koti ja kasvuympäristö silläkin uhalla, että itse joutuu koko ajan kamppailemaan sen tosiasian kanssa, että lapsi ei ole oma eikä välttämättä edes jää perheeseen. Asetelma ei ehkä olisi ihan helposti nieltävä perheettömälle sinkulle, joka on haaveillut lapsesta jo vuosikausia.

Silti tämä voi olla joillekin se oikea vaihtoehto. Ainakin Stiina Hänniselle se oli.

                                                        *     *     *     *     *     *

Yhteenvetoa. Itse loppujen lopuksi koen, että en uskaltaisi sitoutua vanhemmuuteen sellaisen miehen kanssa, jota en entuudestaan tunne. Vanhemmuuskumppanuus ilman parisuhdetta on varmasti hyvä vaihtoehto niin kauan, kun asiat menevät hyvin. Varmasti ne useinmiten myös menevät hyvin. Mutta silloin kun ne eivät mene, huolen ja stressin määrä voi olla suunnaton. En tiedä, pystyisinkö ottamaan sitä riskiä. Entuudestaan tuttua isäkandidaattia ei ystäväpiirissäni puolestaan taida olla.

Silloin, kun biologinen isä jää pois minun ja lapsen käytännön arjesta, koen tärkeäksi sen, että lapsella on kuitenkin aikanaan mahdollisuus saada tietoonsa tämän henkilöllisyys. Myös prosessin turvallisuus ja laillisuus ovat minulle tärkeitä asioita. Näin itse tilatut tuontisiittiöt sekä itse etsitty koti-inseminaatio-luovuttaja jäävät pois laskuista.

Jäljelle jää vahvimpana vaihtoehtona hedelmöityshoidot klinikalla. Ainakin tällä hetkellä koen tämän omalla kohdallani parhaaksi vaihtoehdoksi.