Unelmat ei ketään joka päivä syötä

Kuten päivitystahdista voi ehkä päätellä, lapsiasia on ollut taka-alalla viimeiset viikot.

Siihen ei ole mitään erityistä syytä. Arki on aika kiireistä ja ihan mielekästä. Töissä tulee melkein joka päivä naurettua työkavereiden kanssa hervottomasti, yhden läheisen ystävän kanssa soitellaan lähes päivittäin ja toisen kanssa suunnitellaan sinkkujoulua (mikä kamala määrite), koirien kanssa lenkkeily pimeässä metsässä on vähän puuduttavaa mutta toisaalta rentouttavaa. Asunnonvaihtoprojektin kanssakin tuntuu välillä näkyvän valoa tunnelin päässä.

Tämän kuun alussa sain jo jonkinlaista rytmiä syömiseen, arkiviikot menivät jo melko kivuttomasti jos vain ehdin sunnuntaisin tehdä jonkun sellaisen ruuan jota saattoi sitten lämmitellä pitkin viikkoa mikrossa. Sen sijaan viikonloput olivat edelleen yhtä herkkujen syöntiä. Ja nyt loppukuusta ote on taas herpaantunut arkisyömisenkin suhteen. Heti jos suunnitelmallisuus alkaa mättää ja joudun ramppaamaan siitä johtuen kaupassa vähän väliä, tarttuu sieltä kaupasta sitten mukaan ties mitä suklaapatukkaa ja jäätelöpakkausta arki-iltaisinkin.

Ihmettelen vähän sitä, miten aina päädyn elämässäni tähän "sitten kun" -tilanteeseen. Aikaisemmin ylipaino oli yksi iso syy siihen, miksi en tohtinut aktiivisesti etsiä kumppania. Sittemmin olen jossain määrin oppinut ajattelemaan, että elämä tapahtuu nyt, että laihduttaminen sen vuoksi, että hamassa tulevaisuudessa kelpaisi jollekin kumppaniehdokkaalle joka ehkä tulee vastaan joskus tai sitten ei, ei ole kestävällä pohjalla. Tämän ajatustavan muutoksen jälkeen kumppaniehdokkaita on sitten jokusen vuoden välein eteen tipahdellut, vaikka kukaan ei ole matkassa kovin kauaa mukana pysynytkään. Mutta sen sijaan olen jälleen samassa "sitten kun" -suossa näiden iän ikuisten painonpudotustavoitteiden kanssa, tällä kertaa vain lapsiasian vuoksi! Se on turhauttavaa.

Vaikka lapsiasia on paras mahdollinen motivaattori elämätapamuutokselle, se on silti tässä kohtaa jotain liian epäkonkreettista ja jossain kaukana tulevaisuudessa siintävää, epämääräistä höttöä. En voi raahautua päivästä toiseen pelkästään sen voimalla, elämässä on oltava muutakin. Unelmat ei ketään joka päivä syötä. Ehkä minä en tosissani usko, että se haave voisi todella toteutua.

Ajatus lapsen saamisesta tuntuu vieläkin liikaa mielikuvitusleikiltä, vähän samanlaiselta kuin silloin kymmenenvuotiaana, kun haaveilin isona opiskelevani eläinlääkäriksi ja omistavani hevosia. Vähän samanlaiselta kuin kaikenlaiset "mitä tekisin jos saisin lottovoiton, missä maissa haluaisin käydä jos voisin matkustaa maailman ympäri" -ajatusleikit joilla aikuisetkin ihmiset usein huvittavat itseään.

No, jatkan silti haaveilua. Ehkä menen jossain vaiheessa sinne klinikalle kuulemaan tuomion painoasian suhteen. Ehkä saan jossain vaiheessa tämän elämäntapamuutoksen alkuun. Ehkä saan hiukan rahaa säästöön.

Ehkä unelmat toteutuvat joskus.