Kuten viime tekstissä totesin, elämässäni on nyt niin paljon kaikkea, että lapsiasia tuntuu etäisemmältä. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että vanhenen joka päivä lisää, jokainen kuukautiskierto on yksi kierto lähempänä hedelmällisen ajan loppua. Vaikka minusta kuinka tuntuisi ja vaikka kaikki tosiasiat puhuisivat sen puolesta, että lapsiasiaa on pakko tässä kohtaa lykätä, en silti tule yhtään tämän nuoremmaksi. Olen 34 -vuotias, ihan kohta 35 ja sitten 36 ja niin edelleen, sillä tämän ikäisenä aika kulkee jo ihan kamalan nopeasti.
Se tuntuu aina yhtä vaikealta, joka kerta kun tietoisuus iästäni iskee tajuntaani.
Olen teoriassa ihan muutaman kerran miettinyt, että nyt kun tulevaisuudessa kaikki on mm. minun toimeentuloni kannalta epävarmempaa kuin aiemmin, kumppanuusvanhemmuuden harkitseminen voisi olla sittenkin, no harkitsemisen arvoista. Ei se edelleenkään omalta vaihtoehdolta tunnu, mutta käväiseepä välillä mielessä. Olisi vain todella paljon helpompaa, kun lapsella olisi toinenkin vanhempi. Tai sitten se olisi monimutkaisempaa. Vaikeampaa.
Kävin viemässä talolleni tavaroita viikko sitten. Saan sinne avaimet vasta 19.7., mutta olimme sopineet myyjän kanssa tuosta tietystä ajankohdasta, jolloin hän oli paikalla ja sain viedä tavaroita sinne. Kävimme vielä myyjän kanssa läpi sitä, mitä huonekaluja hän jättää minulle (myyjä on perinyt talon, ja siellä on paljon sellaista tavaraa jota hän ei tarvitse, mutta minä taas 50-luvun henkisestä sisustuksesta ja retroilusta inspiroituneena rakastan), ja yläkerran antiikkisohvalla istuessani tulin pohtineeksi talon sijaintia. Sanoin myyjälle, että on kivaa että talo on maaseudulla, mutta kuitenkin järkevän matkan päässä kaupungista ja palveluista, "jos vaikka joskus olisi lapsia, niin on tuo koulukin kohtalaisen lähellä."
Tämän sanottuani mieleeni iski äkkiä mielikuva siitä, miten pieni vaaleatukkainen tyttö juoksee yläkerran rappusia ylös. Jostain syystä mielikuvissani lapseni on aina tyttö. Kuvittelua tai ei, saatoin taas hetken aikaa uskoa siihen, että asiat menevät siten kuin on tarkoitettu, ja että jos jotain oikein kovasti haluaa, sen myös usein saa. Ei ehkä välttämättä juuri silloin tai juuri sillä tavalla kuin oli kuvitellut, vaan sitten kun aika on oikea.
