Niin ovat toiset meistä laivoja

Sinkkuudesta puhutaan nykyään paljon. On yleisesti tunnustettu tosiasia, että yksinelävien määrä lisääntyy, eikä kumppanin löytäminen ole välttämättä helppoa. Olen itse pohtinyt aihetta paljon, sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti. Netin kautta voi löytää myös vertaisia - naisia, jotka toivoisivat löytävänsä kumppanin ja perheen, mutta kokevat sen haastavaksi ja onnistumisen epätodennäköiseksi. Kuinka monella onkaan ihan samanlaisia kokemuksia kuin minulla! Kuinka joku toinen onkin ajatellut ihan samoja ajatuksia ja osannut pukea ne sanoiksi minua napakammin! Mitä enemmän tähän aiheeseen pureudun, sitä enemmän saan omille tuntemuksilleni vahvistusta: Tämä todella on yleistyvä ilmiö. Yhteiskunnallinen ilmiö. En ole ainoa, joka on vasten tahtoaan yksin.

Sitten tulen pois netistä ja vilkaisen ympärilleni. Siellä ympärillä näen pääsääntöisesti pariutuneita ihmisiä. Kaveripiirissä, työkavereissa, Facebookissa. Erota sentään osataan, harvassa ovat ne päälle kolmikymppiset ikätoverit jotka ovat yhä yhdessä teinivuosina löydetyn kumppanin kanssa. Suurin osa on jo vähintään toisella kierroksella, ja joukkoon mahtuu myös niitä joilla kierrokset toistuvat tiheään, ja elämänhistoria koostuu kasasta eri mittaisia, usein kestoltaan korkeintaan vuoteen tai pariin jääviä suhteita.

Puhuttiin kumppanin löytämisen vaikeudesta mitä tahansa, se vaikeus todellisuudessa näyttää koskettavan vain harvoja. Minun empiirisen kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä kyllä jossain vaiheessa eroaa, mutta myös uusi suhde näyttää keskimäärin löytyvän varsin kivuttomasti ja jopa etsimättä. Esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa neljää läheistä ystävääni, jotka kaikki ovat eronneet vähän alle tai päälle kolmekymppisinä pitkähköistä suhteista. Heistä yksi löysi saman tien uuden kumppanin työpaikan kautta, toinen noin puolen vuoden sinkkuuden jälkeen yhteisten tuttavien kautta, kolmas kokeili Tinderiä ihan vain kevyempää kivaa etsiäkseen, mutta on nyttemmin asunut sen kevyen kivan kanssa avoliitossa useamman vuoden. Vain yksi neljästä on edelleen useamman vuoden jälkeen sinkku.

Kun joku tuttavapiirissä eroaa, tämän taustaa vilkaisemalla voi jo ennustaa, kuinka nopeasti uusi kumppani löytyy. Ihmiset näyttävät toistavan herkästi samansuuntaisia kaavoja; yksi löytää helposti uusia suhteita, mutta suhteet eivät tunnu kestävän kovin kauaa. Toisen elämä koostuu muutamasta vuosikausia kestävästä, tasapainoisesta ja hyvästä suhteesta. Kolmas deittailee deittailemistaan, ihastuukin välillä mutta pettyy aina uudestaan ja uudestaan. Ihminen toki vetää omalla asenteellaan ja käyttäytymisellään tietynlaisia ihmisiä puoleensa, se on selvä psykologinen fakta. Mutta joskus kaavat näyttävät niin maagisen vahvoilta, että tuntuu kuin henkimaailmalla ja tähtien asennoillakin olisi osuutensa sopassa.

Minä tunnen kyllä oman kaavani. Ihastun harvoin. Voin pyöriä Tinderissä tai nettideittipalstoilla kuukausikaupalla päätymättä edes yksillekään treffeille, koska kiinnostavia kumppanitarjokkaita ei yksinkertaisesti ole. Oikeasta elämästä en niitä tajua edes etsiä. Kriteerini esimerkiksi ulkonäön tai koulutustason suhteen eivät ole korkeat, mutta vaadin, että ihmisen on oltava keskustelutaitoinen, lämminhenkinen, pitää lapsista ja eläimistä sekä haluta sitoutunutta, yksiavioista parisuhdetta. Silloin harvoin kun lopulta ihastun, se käy kuitenkin helposti. Ja silloin kun ihastus on molemminpuolista ja reunaehdot (kuten ajatukset lapsista) täyttyvät, pidän ihastuksesta viimeiseen saakka kiinni ja haluan katsoa kortit rauhassa ja hötkyilemättä, tutustua kiirehtimättä ja ajatuksen kanssa. Tiedänhän, että joudun todennäköisesti odottamaan seuraavaa mahdollisuutta pahimmassa tapauksessa vuosia, tai ehkä loppuikäni. Siksi tuntuukin kerta toisensa jälkeen yhtä käsittämättömältä tulla hyllytetyksi jonkin toisen osapuolen hyvin äkillisen mielenmuutoksen vuoksi. Eikö se ollutkaan tosissaan? Ja ai, se löysikin uuden viikon kuluttua ja hehkuttaa tätä uutta onneaan estoitta Facebookissa.

En tiedä, olenko vain sattumalta tällainen ihminen, vai onko minulla sittenkin jokin henkinen blokki päällä. Kääntyvätkö tähdet oikeaan asentoon ja kumppani tulee kohdalle etsimättä, jos terapian tai self-help -kirjallisuuden avulla saan sen blokin käsiteltyä? Voisiko niin käydä joskus minullekin, kun sitä muillekin sattuu ihan yhtenään?

Toisaalta en haluaisi problematisoida sinkkuuttani liikaa. Jos ennen kategorisesti koin, että pitkissä parisuhteissa olevat ihmiset ovat automaattisesti jollain mystisellä tavalla minua parempia, ehjempiä ja onnistuneempia, nyttemmin olen tiedostanut, että todellisuudessa on myös paljon ihmisiä, joille hyvä parisuhde on yhtä suuri mysteeri kuin itselleni, vaikka suhteissa vietettyjen vuosien summa olisi huomattavasti suurempi kuin minulla. Viimeisin voimakas ihastuksenikin tunnusti heikkona hetkenään kuuluvansa tähän ryhmään. Siis hän, joka useamman kuukauden tapailun jälkeen viskasi minut äkkiä syrjään ja ihastui neljän päivän kuluttua palavasti uuteen kumppaniehdokkaaseen. Kaavat toistuvat.

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka löytävät väylänsä yksin

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka poijulta poijulle käy

Ja niin ovat monet meistä lokkeja

jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa

sen turvaa sen tahtoa

varmuutta ylitse mainingin.