Sinkkunaisen toisenlaiset valinnat

Yläasteikäisenä minulla oli mielessäni selkeä kuva siitä, millaista elämäni olisi kolmekymppisenä. Asuisin maalla vanhassa talossa. Taloa ympäröisi villiintynyt puutarha jossa käyskentelisi vuohia tai lampaita. Minulla olisi tietenkin myös koiria ja hevosia, ja työskentelisin unelma-ammatissani eläinlääkärinä.

Jossain vaiheessa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden välillä tajusin, että minusta ei tulisikaan eläinlääkäriä. Haaveesta luopuminen ei tehnyt kipeää, sillä olin löytänyt uuden unelma-alan, jolla etenin johdonmukaisesti. Eläimiä elämässäni on ollut aina, mutta niiden suhteen olen kulkenut polun aktiivisesta harrastajasta tavalliseksi parin kotikoiran omistajaksi. Eläinten omistamisen sitovuus on tullut opittua myös kantapään kautta, joten nykyään ajatus pihalla käyskentelevistä lampaista ja poneista herättää mielikuvan myös aikaisista aamuherätyksistä ja ruokintarutiineihin sidotusta ajankäytöstä pelkän varauksettoman idyllin sijasta.

Maalla asuminen on silti pysynyt haaveena. Pitkään se oli kaukainen "sitten joskus" -haave, joka toteutuisi vuosien kuluttua, jos minulla joskus olisi mies ja lapsia. Ajatteluni oli kapeaa ja kaavoihin kangistunutta: Nainen ei voi asua yksin omakotitalossa. Kaksi naista ei voi asua maalla omakotitalossa, tämänkin vuoksi kumppanini olisi siis oltava mies. Omassa talossa asuminenhan on hirveän vaativaa ja kallista, täytyisi olla suunnilleen rakennusinsinööri saadakseen talon pysymään pystyssä. Sinkkunaisen kuuluu pysyä ruodussa ja asua nätisti ja vaatimattomasti pienessä kaupunkiasunnossa, mielellään vuokralla koska joutaahan sitä asunnon ostamaan sitten kun mies on löytynyt ja se oikea elämä alkanut. Jos joskus erehdyinkin pohtimaan "entä jos" -tyyppisiä ajatuksiani talon hankkimisesta ääneen, sain nopeasti osakseni valistusta siitä, miten vaativaa ja työlästä omakotitalossa asuminen on. No jaa, minusta näyttää kyllä siltä, että niissä asuu ihan tavallisia ihmisiä...

Hiljalleen "sitten joskus" -ajatus alkoi muokkaantua "miksi ei nyt" -ajatukseksi. Prosessi oli hidas. Ajan myötä ympäristön mielipiteetkin ovat muuttuneet. En sitten tiedä, onko tämä niitä ikääntymisen hyviä puolia. Luotetaanko kolmekymppisen naisen kykyyn tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä enemmän kuin kymmenen vuotta nuoremman? Se, mikä viisi vuotta sitten oli haihattelua, onkin nyt ihan järkevä suunnitelma. Kun aloin käydä talonäytöillä, yllätyin siitä että välittäjät suhtautuivat minuun ihan oikeasti potentiaalisena ostajaehdokkaana. Pankissa suunnitelmalleni näytettiin vihreää valoa, vaikka arkailin myöntää ääneen että ihan tosissaan pyydän tässä lainaa yksin talon ostoa varten. Kaikkien mielestä tuntuu vain äärimmäisen luontevalta, että kahden ison koiran omistaja haluaa myös ison pihan ilman rajanaapureita.

Matkan varrella unelmani on jalostunut: Hurahdin perinnerakentamisen oppeihin ja kahlasin läpi Panu Kailan ja Hannu Rinteen Perinnemestari- ja Talotohtori -kirjoja. Näytöillä huokailin välittäjille harmiani siitä, miksi vanhat ikkunat on menty uusimaan tai miksi keittiö on päivitetty moderniksi. Haluan pienen, yksinkertaisen talon. Yksinkertaisuus tarkoittaa hengittäviä rakenteita ja painovoimaista ilmanvaihtoa, luonnonmukaisia materiaaleja. Mitä enemmän alkuperäisiä materiaaleja on säästetty, sen parempi. Minun talossani nurkissa saa vetää ja seinät olla vähän vinot. En toki ole niin hard core -perinneihminen että esimerkiksi ajattelisin pärjääväni ilman juoksevaa vettä (monet pärjäävät!), mutta uskon silti, että myös asumisessa vähemmän on enemmän.

Eläinhaaveet ovat maltillistuneet, realistisimpana vaihtoehtona olen pohtinut kanojen pitoa. Ja ehkä kesälampaita. Tai vuohia. Ehkä pari kania, niistä olen tykännyt lemmikkeinä, mutta kyllähän ne sisäelukoina sotkevat ja tuhoavat kaiken. Koiria minulla tulee tietenkin olemaan aina, ja niitä varten piha tulee olemaan aidattu. Haaveilen myös riittävän järeätekoisesta pienemmästä tarhasta, jossa koirat voisivat pahimpia pakkasia lukuunottamatta oleilla työpäivieni ajan, jolloin ne pääsisivät valitettavan pitkinä yksinolotunteinaankin elämään lajinomaisempaa elämää.

Lisääntymissuunnitelman kannalta omakotitalossa asuminen olisi ehkä jollekin toiselle epäilyttävän työläs ratkaisu. Minun elämäntapani suhteen asia on kuitenkin toisin, koska iso piha toisi joustavuutta koirien ulkoilutukseen. Koirien lenkitys lapsen vauva-aikana on mielestäni se oman arkeni kaikkein suurin haaste. Riittävän iso piha takaisi sen, että ainakin aamu- ja iltapissimiset koirani voisivat hoitaa itsenäisesti, jolloin en joutuisi ramppaamaan ainakaan kolmea kertaa päivässä niiden ja vauvan kanssa ulkona. Lisäksi työpaikkani sijaitsee joka tapauksessa kaupungissa, joten talon sijainti lapsen tulevia kavereita ja harrastuksia ajatellen tulee olemaan jotakuinkin siedettävä. Sitä paitsi tietääkseni ihmiset lisääntyvät myös Lapin perukoilla ja vähiin käyvillä maatiloilla.

Toki sinkkuna mietin sitä, tuomitsenko itseni ikuiseksi vanhaksi piiaksi jos ostan jostain korven keskeltä mökin ja hankin vielä sinne muutaman kotieläimen joiden vuoksi vapaa meneminen ja tuleminen käy vielä haastavammaksi kuin mitä se koirien kanssa on. Ajatus pohdituttaa erityisesti, koska näen tulevana kumppaninani naisen. Tällaisen pikkukaupungin asukin on oltava valmis aloittamaan suhde etäsuhteena, jos etsii samaa sukupuolta olevaa kumppania. Olisiko kuitenkin varmempaa pitää elämäntilanne sellaisena, että olosuhteita on helppo muuttaa tarvittaessa? Mutta vaikka kuinka mietin ja yritän olla järkevä, ei ajatus kädet ristissä elämän pause-nappula pohjassa istuminen kumppania odotellen tunnu sekään hyvältä strategialta.

Huomenna on edessä jälleen yksi talonäyttö.