Biologisia tosiasioita ja henkimaailman juttuja

Kuten viime tekstissä totesin, elämässäni on nyt niin paljon kaikkea, että lapsiasia tuntuu etäisemmältä. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että vanhenen joka päivä lisää, jokainen kuukautiskierto on yksi kierto lähempänä hedelmällisen ajan loppua. Vaikka minusta kuinka tuntuisi ja vaikka kaikki tosiasiat puhuisivat sen puolesta, että lapsiasiaa on pakko tässä kohtaa lykätä, en silti tule yhtään tämän nuoremmaksi. Olen 34 -vuotias, ihan kohta 35 ja sitten 36 ja niin edelleen, sillä tämän ikäisenä aika kulkee jo ihan kamalan nopeasti.
Se tuntuu aina yhtä vaikealta, joka kerta kun tietoisuus iästäni iskee tajuntaani.

Olen teoriassa ihan muutaman kerran miettinyt, että nyt kun tulevaisuudessa kaikki on mm. minun toimeentuloni kannalta epävarmempaa kuin aiemmin, kumppanuusvanhemmuuden harkitseminen voisi olla sittenkin, no harkitsemisen arvoista. Ei se edelleenkään omalta vaihtoehdolta tunnu, mutta käväiseepä välillä mielessä. Olisi vain todella paljon helpompaa, kun lapsella olisi toinenkin vanhempi. Tai sitten se olisi monimutkaisempaa. Vaikeampaa.

Kävin viemässä talolleni tavaroita viikko sitten. Saan sinne avaimet vasta 19.7., mutta olimme sopineet myyjän kanssa tuosta tietystä ajankohdasta, jolloin hän oli paikalla ja sain viedä tavaroita sinne. Kävimme vielä myyjän kanssa läpi sitä, mitä huonekaluja hän jättää minulle (myyjä on perinyt talon, ja siellä on paljon sellaista tavaraa jota hän ei tarvitse, mutta minä taas 50-luvun henkisestä sisustuksesta ja retroilusta inspiroituneena rakastan), ja yläkerran antiikkisohvalla istuessani tulin pohtineeksi talon sijaintia. Sanoin myyjälle, että on kivaa että talo on maaseudulla, mutta kuitenkin järkevän matkan päässä kaupungista ja palveluista, "jos vaikka joskus olisi lapsia, niin on tuo koulukin kohtalaisen lähellä."

Tämän sanottuani mieleeni iski äkkiä mielikuva siitä, miten pieni vaaleatukkainen tyttö juoksee yläkerran rappusia ylös. Jostain syystä mielikuvissani lapseni on aina tyttö. Kuvittelua tai ei, saatoin taas hetken aikaa uskoa siihen, että asiat menevät siten kuin on tarkoitettu, ja että jos jotain oikein kovasti haluaa, sen myös usein saa. Ei ehkä välttämättä juuri silloin tai juuri sillä tavalla kuin oli kuvitellut, vaan sitten kun aika on oikea.

Täs on ollu vähän kaikkee

Kuusi päivää jäljellä töitä kunnallisen työnantajan turvallisissa leivissä. Tunnelmat ovat vaihdelleet paniikista epäuskoisuuteen ja väsymykseen. Syksyn toimeentulo näyttää tässä kohtaa niukalta, mutta yritän suhtautua asiaan tyynesti. Se on tässä kohtaa normaalia, sillä asiakaskunnan kerääminen täyden päivätyön ohessa on aika mahdotonta. Yritän suhtautua niin, että on oikeastaan ihan kivaa, että saan varmaan ainakin sellaiset 3-4 kuukautta tehdä todella pientä tuntimäärää töitä, tällaista downshiftailua en ole kokenut koko työurani aikana. Rahahan nyt on vaan järjestelykysymys, onneksi pystyn säästämään vähän tässä kesän aikana. Mutta tuon muutaman kuukauden jälkeen toivoisin asiakasmäärän ja tilipussin näyttävän jo vähän parempia lukemia.

Toinen iso asia työelämän muutoksen lisäksi on se, että ostin sitten talon. Sellaisen hankintahinnaltaan naurettavan edullisen talon, jonka korjaus ja ylläpito tulee varmaan seuraavat parikymmentä vuotta nielemään suuren osan ylimääräisistä rahoista. Taloni on 93 -vuotias torppa mäen päällä peltomaisemassa. Toivon ja rukoilen, ettei sen kanssa tulisi eteen ihan mahdottomia yllätyksiä. Yllätyksiähän vanhan talon kanssa tulee aina, mutta toivottavasti ne tässä tapauksessa olisivat sellaisia hoidettavissa olevia. Vaikka haja-asutusalueella ollaankin, sijainti on kuitenkin sellainen, ettei tuolla lapsen kanssakaan olisi mitenkään mahdoton elellä. Lähin taajama kauppoineen ja alakouluineen on muutaman kilometrin päässä, eikä kaupunkiinkaan ole kuin 15 kilometriä.

Lapsiasia on ymmärrettävästi ollut taka-alalla. Taas kerran. Kyllä se ahdistaa, kun ikääkin tulee joka päivä lisää. Mutta luotan intuitiooni sen suhteen, että nyt vain oli aika tehdä asiat tässä järjestyksessä.

Perhejuhla

Kummilapsen synttärit. Ihan hel-ve-tisti lapsiperheitä. Aina se tulee jotenkin puun takaa, se ulkopuolisuudentunne. Muistelin näitä samaisia synttäreitä viime vuodelta, silloin olin juuri tavannut Tinderin kautta mielekiintoisen ihmisen enkä suhtautunut perheiden keskellä olemiseen yhtään sellaisella angstilla kuin tavallisesti. Nyt ollaan lähtöpisteessä jälleen senkin asian suhteen. Vaikka olen luopunut parisuhdehaaveesta oikeastaan kokonaan ja se on tuntunut pääasiassa vapauttavalta, tällaisissa tilanteissa se vanha haikeus nostaa aina vähän päätään.

En minä oikeastaan edes haluaisi kumppania. Haluaisin vain, että en olisi niin silmiinpistävän erilainen kuin muut.

Tämän kummilapseni vanhemmat ovat eronneet, ja nyt synttäreillä oli paikalla vain hänen äitinsä puolen suvun väkeä. Laskin, että porukkaa oli ainakin päälle parikymmentä henkilöä. Lapsen äidillä on useampi sisarus, joilla on neli- ja viisihenkiset perheet. Lapsen molemmat äidin puolen isovanhemmat ovat elossa. Lapsella on kaksi sisarusta. Lisäksi hänen äitinsä puolen suvussa on sen verran tiiviit sukulaissuhteet, että paikalla oli myös lapsen äidin serkkuja perheineen.

En voinut olla vertaamatta omaan tilanteeseeni. Jos minulla olisi lapsi, hänen synttäreilleen tulisivat äiti, äidin mies ja veljeni. Sekä kummit. Täytyisi varmaan panostaa kummien valintaan, että saisin lapselle edes jonkinlaisen sosiaalisen verkoston raavittua kasaan. Onneksi minulla sentään on kavereita, vaikka en koskaan ole mikään huippusosiaalinen ollutkaan.

Pari muuttujaa

Noin kuukausi sitten tein viimein työasioiden suhteen lopullisen päätöksen ja irtisanouduin nykyisestä vakituisesta työpaikastani. Olen töissä vielä kesäkuun loppuun ja siirryn sen jälkeen kokokaan firmaan, jossa nyt teen osa-aikaista työtä. Tässä meidän alalla soteuudistus tulee vaikuttamaan työmahdollisuuksiin todennäköisesti aika paljonkin, joten kieltämättä vähän arveluttaa millainen työtilanteeni parin vuoden kuluttua on. Toisaalta "vanhalla työnantajallani" tulee varmasti aina olemaan tarvetta hyvistä työntekijöistä, joten luotan siihen, että heille pääsee takaisin jos oikein tiukka paikka tulee. Toivottavasti ei tule, en millään haluaisi mennä "uralla" taaksepäin.

Tämän postauksen varsinainen aihe on kuitenkin se, että sain viimein asuntoni myydyksi. Kaupat ovat huomenna, ellei mitään yllättävää satu. Tämän asunnon on oltava tyhjä tuolloin kesäkuun lopussa, jolloin työnikin loppuvat.

Vähän sellainen tyhjän päälle putoava olo.

Ai että missäkö aion asua sitten heinäkuun alusta lähtien? Täytyy sanoa, että pitkän tähtäimen ratkaisusta en tiedä, mutta ensi alkuun muutan mökillemme noin 75 km päähän kaupungista. Aion heinä-elokuun tehdä tuolla nykyisessä sivutoimisessa, tulevassa päätoimisessa työpaikassani aika pientä asiakasmäärää, noin kolme päivää per viikko, ja arvioin että jaksan sen aikaa ajella tuota lähemmäs tunnin työmatkaa suuntaansa. Vastapainoksi saan viettää koko kesän mökillä metsän reunassa, järven rannalla.

Pitkän tähtäimen visiokin on ollut selvillä jo pari vuotta. Ainakin kerran olen siitä tässä blogissa maininnutkin. Haluan siis pienehkön, vanhan talon maaseudulta. Rintamamiestalon tai sotavuosia vanhemman pienen hirsitalon. Tonttia mielellään vähän reilummin. Ei naapureita ihan tontissa kiinni. Toisaalta en halua ihan syrjäänkään, sellainen 15-20 km työmatka sekä sijainti mukavassa kyläyhteisössä olisivat aika jees. Haaveilen kanoista, ehkä joskus kesälampaista (jos sitä maata olisi tarpeeksi tai lisää saisi vuokrattua), isosta aidatusta pihasta koirille, talon pintaremontoimisesta hengittävin materiaalein mahdollisimman paljon vanhaa säästäen, sekä tietenkin kirkkain värein. En koe, että maaseudulla asuminen olisi mahdollisen lapsenkaan kannalta mikään kamala ja kurja vaihtoehto. Olen itse kasvanut peltojen keskellä ja muistan lapsena salaa säälineeni keskutassa asuvia kavereita, joilla oli kauhean pienet pihat ja naapureita kaikkialla ympärillä. 

Vanhan talon ostaminen ei ole aivan yksinkertaista. Sanotaan, että turvallisinta olisi ostaa mahdollisimman alkuperäiskuntoinen, mutta hyvin perushuollettu talo. Sellaisen talon rakenteet ovat helpohkosti tutkittavissa, rakennustapa yksinkertainen ja niin ollen helposti ja edullisesti korjattavissa. Ikäkin kertoo jotain talon elinkelpoisuudesta, sillä jos pahoja rakennusvirheitä olisi aikoinaan tehty, ei esimerkiksi lähemmäs satavuotias talo olisi enää tänä päivänä pystyssä. 

No, tällaisia talojahan ei käytännössä juurikaan ole, varsinkin kun muutkin kriteerit kuten sijainti rajoittavat tarjontaa. Erilaisia peruskorjauksia ja saneerauksia läpikäyneitä taloja on tarjolla sitäkin enemmän. Riskialtteimpia ovat 70-80-lukujen remontit hengittämättömine materiaaleineen, lisäsiipineen ja jälkeenpäin lisättyine saunoineen. Enkä minä toisaalta tiedä, uskaltaisinko remonttitaidottomana ostaa täydellistä peruskorjausta vaativaa taloakaan, varsinkaan kun siihen lapsentekoprosessiinkin saakka pitäisi joskus päästä.

Syyt siihen, miksi haluan nimenomaan vanhan talon, ovat osin ideologisia ja osin tunnelmaan liittyviä. Toisaalta uutta taloa minulla ei olisi varaa rakentaa, eikä joku 80-luvun talo (joka ehkä saattaisi olla uusin mahdollinen johon minulla olisi varaa) olisi yhtään sen turvallisempi vaihtoehto kuin "oikeasti vanhakaan". Kieltämättä minua hiukan pelottaa, miten pystyn minimoimaan talokauppohin liittyvät riskit. Lapsihaavekin vaikuttaa tähän asiaan ja luo jälleen kerran lisää painetta; minulla ei todellakaan olisi varaa tuhlata elämäni viimeisiä hedelmällisiä vuosia mihinkään hometaloriitaan.

Joten paljon muuttujia on taas ilmassa. Sen jälkeen kun varmistui että tälle asunnolle todella löytyi ostaja, on talohaaveiden pohtiminen ja Etuovi.comin selaaminen täyttänyt ajatukseni lähes täysin, ja lapsihaave on taas väliaikaisesti jäänyt vähän taka-alalle. Olen vähän sellainen ihminen, että innostun aina kustakin asiasta kerrallaan aivan täysillä, ja muut asiat saavat siinä kohtaa vähän väistyä. Kieltämättä hiukan ahdistaa, miten onnistun sovittamaan yhteen nämä maallemuutto- ja lapsihaaveeni. Kun yhtälöön lisätään vielä työelämän muutos, tuntuisi jo lottovoitolta jos kaikki nämä asiat menisivät putkeen. Toisaalta taas mitään ei koskaan saa, jos ei uskalla yrittää...

Ei muuta sanottavaa

Nyt on taas se vaihe, että ajattelen vauvoja oikeastaan päivittäin. Asia ei jatkuvasti ole ihan näin paljoa mielessäni, vaikka noin niinkuin yleisesti ottaen toki koko ajan olen sitä mieltä, että ehdottomasti haluan lähitulevaisuudessa lapsen. Välillä lapsiasia on silti mielessä enemmän taka-alalla.

Mutta sitten ovat nämä kaudet. Ajattelen lapsitoivettani enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Näen unia vauvoista. Luen netistä kaikki mahdolliset keskustelut ja blogit joissa käsitellään lapsen saamista itsellisenä naisena. Yritän löytää uutta luettavaa, vaikka tiedän, että sitä ei ole määräänsä enempää. Haluaisin itse kirjoittaa aiheesta, mutta en keksi enää mitään sanottavaa.

Ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin tämä yksi asia: Haluan lapsen.

Viime vuoden lopulla ajattelin, että hakeutuisin klinikalle nyt alkuvuodesta. Todennäköisesti kuulisin siellä ensimmäiseksi painonpudotusvaatimuksen, jonka suuruus varmaankin masentaisi. Mutta siitä huolimatta voisin ainakin jollain tavalla viedä asiaa eteenpäin. No, sitten tuli parin tonnin autoremontti, sitten työelämän tilanne luisui siihen pisteeseen että oli pakko tehdä päätös työpaikan vaihdosta, joka vetää taas talouden hiukan arvaamattomampiin kantimiin. Asuntokin pitäisi laittaa taas myyntiin. Elämässä on niin paljon kaikkea, että huomaan lykkääväni jälleen hoitoihin hakeutumisen ajankohtaa.

Pääni sanoo, että olen nyt monestakin syystä niin stressaantunut ja elämäni on niin tukossa, että on pakko odottaa tilanteen tasaantumista ennen kuin voin ajatella uusia elämäntavoitteita. Kuten sitä lasta. Mutta samalla mietin, ovatko nämä tekosyitä. 

Olen aika monta kertaa isoja päätöksiä tehdessäni vatvonut todella kauan ja keksinyt joka kerta miljoona syytä, joiden vuoksi en voi tehdä päätöstä nyt. Mutta sitten on kuitenkin käynyt niin, että kun olen työstänyt mielessäni asiaa riittävän pitkälle ja saanut henkisesti päätöksen tehtyä, ne miljoona syytä ovatkin alkaneet tuntua aivan toisarvoisilta. En voi olla miettimättä, liittyykö tähän lapsiasiaan jokin samansuuntainen psykologinen prosessi.

Olin 21-vuotias hoitoalan opiskelija, kun vuonna 2005 koin ensimmäisen vauvakuumeeni. Olin silloin työharjoittelussa synnyttäneiden vuodeosastolla. Se oli ensimmäinen kausi elämässäni, jolloin luin (puoliksi salaa itseltänikin) vauva-aiheisia keskustelupalstoja ja blogeja. Silloin oma lapsi oli kuitenkin äärimmäisen teoreettinen "sitten joskus" -asia, ei missään nimessä sellainen juttu jota olisin aktiivisesti lähtenyt työstämään, en vaikka olisin ollut parisuhteessakin. Siitä on nyt 13 vuotta. Eikä minulla edelleenkään ole sitä lasta.

No onko sitä aikaa nyt paljon vai vähän?

Jatkan vähän edellisen tekstini aiheen pohdintaa, sillä sain tekstiin kivoja kommentteja. Kommenteissa rauhoiteltiin, että onhan minulla mahdollisesti viitisen vuottakin aikaa, mahdollisesti enemmänkin.

Niin. Onko aikaa paljon vai vähän? Kaikkein hankalinta on, kun ei tiedä omalle hedelmällisyydelleen tarkkaa "parasta ennen" -päivää. Tai toisaalta - ehkä se sitten vasta kamalaa olisikin.

Usein puhutaan, että hedelmällisyys heikkenee selvästi 35 ikävuoden jälkeen. Minua tämä on usein hämmentänyt, itse kun olen tilastoista ymmärtänyt pikemminkin, että hedelmällisyys heikkenee asteittain, ja että tahti toki kiihtyy iän myötä, mutta että ei ole olemassa mitään selkeää rajapyykkiä, jonka jälkeen hedelmällisyys suorastaan romahtaisi. Kuitenkin tuosta 35 vuoden iästä puhutaan usein tällaisena rajapyykkinä.

Helsingin Sanomat teki aiheesta muutama vuosi sitten jutun, laitan sen *tähän* linkin taakse. Artikkeli on pelkästään tilaajien luettavissa, mutta referoin siitä muutamia kohtia tähän tekstiin. Artikkelin otsikko on "35 ikävuotta ei olekaan äitiyden takaraja".

Arikkelissa mainittujen tilastojen mukaan 30-vuotias tulee vuoden yrityksen kuluessa raskaaksi 76 prosentin todennäköisyydellä, 35 -vuotias 66 prosentin todennäköisyydellä ja 40 -vuotias 44 prosentin todennäköisyydellä. Tästä voidaan laskea, että raskaaksi tulemisen todennäköisyys laskee 30-35 -ikävuoden välillä 10 prosenttia ja 35-40 ikävuoden välillä 21 prosenttia. Hedelmällisyyden heikentyminen näkyy siis selvästi, mutta en silti kutsuisi tätä hedelmällisyyden "romahtamiseksi". Todellinen tilastollinen romahtaminen - siten kuin minä sanan "romahdus" ymmärrän - tapahtuu sitten vasta neljänkympin jälkeen.

Helsingin Sanomien artikkelissa otetaan esille myös, että nykypäivänä käytetyimmät hedelmällisyystilastot (joihin pohjautuvat nuo ylempänä esitetyt prosentit sekä myös yleinen uskomus 35 ikävuoden takarajasta) perustuvat Ranskan vallankumouksen ajan kirkonkirjoista johdettuihin tietoihin. Noina vuosisatoina moni asia aina yleisestä terveydestä ja elinajanodotteesta lähtien oli toisin, joten voidaan kyseenalaistaa ovatko tilastot käyttökelpoisia enää nykypäivänä.

Artikkelissa haastateltu naistentautien erikoislääkäri toteaa, että on osittain sopimuskysymys, asetetaanko hedelmällisyyden heikkenemisen merkkipaalu 36 ikävuoden, 38 vuoden vai 40 vuoden kohdalle. Hedelmällisyys kun tosiaan heikkenee asteittain, ja yksilökohtaiset erot ovat suuria. Tällä vuosikymmenellä tehdyn tanskalaistutkimuksen mukaan jopa 78 % 35-40 -vuotiaista naisista tuli raskaaksi vuoden yrityksen kuluessa, mutta tätä tutkimusta on kritisoitu liian pienestä otannasta (2800 naista) ja siitä, että siihen osallistui sekä ensi- että uudelleensynnyttäjiä.

Yhteenvetona voisi sanoa, että aika lähelle neljääkymppiä saakka on tilastollisesti todennäköisempää tulla kuin olla tulematta raskaaksi, varsinkin jos on valmis käyttämään raskaampia hedelmöityshoitoja. Se on toki lohdullista. Mutta hedelmällisyyden heikentyminen on ennen kaikkea yksilöllistä, eikä sen vuoksi ole olemassa mitään turvallista rajaa johon saakka voisi varmuudella odottaa. Se tekee tämän asian puntaroimisesta arvaamatonta.

Minulta on joskus kommenteissa kysytty, olenko miettinyt että tutkituttaisin labrakokeilla munasarjojen jäljellä olevaa kapasiteettia, munasolujen pakastamisestakin on ehkä joskus mainittu. Itse olen kuitenkin ajatellut, että labra-arvojen kauttakaan ei voisi saada mitään varmaa tietoa siitä, että olisi vielä turvallista odottaa - niiden myötä voisi korkeintaan tulla tieto siitä, että on jo todella kiire, eikä se paniikkikaan auttaisi minua yhtään. Munasolujen pakastaminen taas on minun mielestäni aina tuntunut jotenkin tosi teoreettiselta ja kaukaiselta asialta, varsinkin kun siihen menisi rahaakin niin paljon, että samalla summalla tekisi jo varsinaisia hoitoja pitkän matkaa. Ja minulla kuitenkin raha on yksi keskeisiä hidasteita tällä matkalla.

Aika loppuu kohta

Melkein joka päivä olen ajatellut, että haluan kirjoittaa tänne jotain.

Mutta mitä sanottavaa minulla on?
Haluan lapsen, sen olen jo kertonut. Mitä muuta tässä vaiheessa voi sanoa?

Haave lapsen saamisesta on taas ollut aktiivisempana mielessä. Täytin hiljattain 34 vuotta, ja kun samoihin aikoihin oli työkuvioiden vuoksi pakko todeta, etten pysty hakeutumaan hedelmöityshoitoihin ainakaan seuraavan puolen vuoden sisällä, oli hetki jolloin ajattelin koko tämän lapsiasian olevan niin kauhean kaukainen, teoreettinen, epätodennäköinen.

Olisi niin paljon helpompaa vain myöntää, että minulla nyt vain ei ole realistisia mahdollisuuksia tulla äidiksi. Alkaa valmistautua siihen, että tämä asia elämässä nyt sitten meni ohi.

On muuten järkyttävää tajuta, että tämä on ehkä ensimmäinen asia elämässäni, jonka suhteen olen pakotettu tunnustamaan elämän rajallisuuden. Tähän saakka olen melkein kaikissa konteksteissa ollut yleensä yhä edelleen se kohtalaisen nuori ihminen, joka ehtii vielä tehdä elämässä erilaisia valintoja, muuttaa suuntaa ja sijoittaa haaveita "sitten joskus" -lokeroon. Vanhuus ja siihen kuuluva luopumisen työstäminen on vielä jossain tuolla kaukana.

Lapsiasiaan tämä ei kuitenkaan päde. Vain muutaman vuoden kuluttua olen tilanteessa, jossa yksi ovi tässä ainutkertaisessa elämässäni alkaa sulkeutua lopullisesti, ellen sitä ennen tee asialle jotain. Se tuntuu aivan kammottavalta.

Työkuviot ja lapsi - mahdoton yhtälö?

Tuli pari muuttujaa.

Olen ainakin tällä hetkellä sitä mieltä, että olen keväällä vaihtamassa työpaikkaa.

Teen tällä hetkellä töitä päätoimisesti paikassa A ja sivutoimisesti paikassa B, mutta tarkoituksenani olisi siirtyä kokonaan tuohon jälkimmäiseen paikkaan töihin.

Mitä tämä sitten tarkoittaa talouden ja sitä kautta myös lapsiasian kannalta? Työ B on huomattavasti paremmin palkattua kuin työ A, jolla en nykyisellä elintasollani edes oikein pärjäisi, jos tekisin pelkästään sitä. Haaste on kuitenkin siinä, että työ B on tulosperusteisesti palkattua, eli palkka muodostuu täysin asiakasmäärän perusteella. Tämä on se syy, miksi olen jo pitkän aikaa miettinyt, miettinyt ja miettinyt, miten parhaiten pystyisin toteuttamaan siirron paikkaan B. Täyden asiakaskunnan kerääminen siellä vie todennäköisesti noin puolesta vuodesta vuoteen aikaa, eli jonkin aikaa tulisi pystyä sinnittelemään paljon pienemmillä tuloilla.

Minulle on koko ajan ollut selvää, että tulevaisuuteni tulee olemaan työssä B. Se on sisällöltään mielekkäämpää ja vastaa paremmin koulutustani, se on ajallisesti joustavampaa ja tosiaan paljon paremmin palkattua. Mutta toisaalta työstä A lähtemistä jarruttaa turvallisuudentunne: tämä julkisen sektorin suuren ja vakaan työnantajan leivissä tehtävä työ on niin varma kuin mikään työpaikka voi Suomessa olla. Olen kymmenen vuotta tottunut siihen, että tiedän minkä suuruisen palkan seuraavassa kuussa saan, vaikka se palkka on vaatimaton ollutkin. Työssä B joudun ainakin ensi alkuun kestämään enemmän epävarmuutta.

Vielä jokin aika sitten ajattelin, että sinnittelen tässä nykyisessä tilanteessa siihen saakka, että pääsen hakeutumaan hedelmöityshoitoihin ja näen, tuovatko ne mahdollisesti tulosta nopeastikin. Tällä hetkellä teen siis työssä A täyttä 40 tuntista työviikkoa, ja lisäksi työssä B noin 5-8 tuntia viikossa. Jos hoidot tuottaisivat tulosta, olisi henkisesti huomattavasti helpompaa pitää paikka A äitiysloman yli. Toki selvää on, että lapsen kanssa en voisi enää tehdä tällaisia työtunteja kuin nyt, joten ratkaisu kahden työpaikan välillä pitäisi tehdä viimeistään siinä vaiheessa kun tekisin paluuta takaisin työelämään.

Nyt melko nopeasti tilanne on kuitenkin muuttunut siten, että en vain jaksa tätä välitilaa kovin kauaa. Jaksaminen alkaa olla jo koetuksella pitkien työviikkojen vuoksi. Pää alkaa hajota. Siksi olenkin alkanut miettiä, että todennäköisesti irtisanoudun tästä turvallisesta ja varmasta työstä A joskus kesän alussa ja alan panostaa täysillä työhön B. Ihan hullua! Ja silti ainoa vaihtoehto.

Lapsiasiaahan tämä päätös väkisinkin lykkää. Toivon, ettei kovin pitkäksi aikaa. Käytännössä mun pitää saada tuloni vakiinnutettua työssä B ennen kuin voin tosissani hakeutua hoitoihin. Tämä uusi suunnitelma tarkoittaa myös sitä, että en pysty säästämään hoitoja varten ihan lähitulevaisuudessa. Nyt keväällä olisin muuten pystynyt, mutta tietenkin piti käydä niin, että autostani on hajonnut lyhyessä ajassa osia noin 1500 euron edestä, ja kaikki ylimääräiset rahat tulevat kevääseen saakka menemään niiden maksuun. Ja sitten ajattelinkin jo irtisanoutua...

Niin, että minä olen nyt sitten sellainen nainen, joista kirjoitellaan lehdissä silmiä pyöritellen kaikkien alhaista syntyvyyttä kauhistelevien artikkeleiden yhteydessä: yli kolmekymppinen, joka tietoisesti lykkää lapsenhankintaa. 34-vuotissynttäreitä odotellessa.

Vaikka toisaalta sitten taas tuntuu, että en minä ole sellainenkaan. Minä olen sinkku, joka vain jostain syystä on alkanut kuvitella, että lapsen saaminen voisi olla realistinen vaihtoehto. En tiedä, onko se. Viime aikoina on taas tuntunut, että tässä elämän palapelissä palat eivät vain millään sovi yhteen.

On silti pakko olla toiveikas. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Olen täällä

Onpa ollut pitkä päivitystauko.

Tämä talvi on ollut työelämän teemoja lukuunottamatta taukoa vähän kaikista elämääni ja tulevaisuuteeni liittyvistä isommista linjoista. Olen vain käynyt töissä, käynyt toisissa töissä ja sen ohella keskittynyt pieniin, eskapistisiin asioihin: ostanut uuden kameran ja valokuvannut paljon, fanittanut elämäni suurinta elokuvarakkautta Star Warsia, kirjoittanut tarinoita, lenkkeillyt koirien kanssa. En ole ehkä koskaan ollut yhtä kiinni nykyhetkessä kuin nyt. Tavallisesti olen aina joko haikaillut tulevaisuutta tai muistellut nostalgisesti menneitä, mutta nyt sekin suhtautuminen on jotenkin muuttunut.

Jouluna sain jonkinlaisen oivalluksen siitä, että olen usein elämässäni katsonut taaksepäin silloinkin, kun olen luullut katsovani eteenpäin.
Joulut ovat aina lapsuuden jälkeen tuntuneet jotenkin pysähtyneiltä ja ankeilta. Tänä vuonna olin ajatellut asian olevan toisin, kun lapsuudenystäväni ja serkkuni oli tulossa kanssani joulua viettämään, mutta ei se ollut niin. Meillä oli kyllä kivaa, mutta ei se tosiasia mihinkään poistunut, että me olemme aikuisia. Lapsuuden joulujen tunnelmaa ei varmaankaan tuo takaisin mikään.
Ei todennäköisesti edes oman lapsen saaminen.
Kun mietin niitä mielikuvia, joita minulla lapsen saamiseen liittyy, tajuan että aika paljossa on kyse jonkinlaisesta toiveesta, että voisin saada jotain kerran jo kadottamaani takaisin. En tiedä, miksi nostalgisoin lapsuuttani niin paljon. En edes tiedä, kuinka suuri osa nostalgisista mielikuvistani on totta. Olenhan kuitenkin muun muassa kasvanut perheessä, jonka viidentenä jäsenenä oli toisen vanhemman päihdeongelma.

Enkä myöskään tiedä, kuinka suuressa osassa unelmistani ylipäätään on kyse yrityksestä korjata jotain, saada jotain menetettyä takaisin. Ehkä täyttymättömässä parisuhdehaaveessanikin on ollut palanen jotain sellaista.

Niin, parisuhdetta en ole koskaan aikuisiällä kaivannut niin vähän kuin nyt. Ihan kiva huomata, että näinkin voi kokea.

Irti päästäminen. Se on aina ollut minulle niin vaikeaa, mutta viime aikoina se on silti jälleen kerran teemana puhutellut minua kovasti.

Entä se lapsihaave? No, siellä se on edelleen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että käytännön toteutus ei tule etenemään nopeimmalla mahdollisella kaavalla. Se miksi näin on, liittyy pitkälti työasioihini, mutta avaan sitä teemaa enemmän seuraavassa postauksessa.