Edelleen terve

Huh, terveydenhoitaja soitti työterveyden määräaikaislabroista. Kaikki oli edelleen kunnossa! Kolesterolit, rasva-arvot, paastosokeri, maksa-arvot, koko setti viiterajoissa! Mikään arvo ei ollut edes hilkulla, vaan kaikki tosi hyvin kohdallaan. Olen todella helpottunut, sillä en pitänyt tätä tulosta itsestäänselvyytenä. Ja enemmän tästä saa kyllä kiittää hyviä geenejä kuin elämäntapoja... Kannatti pelätä etukäteen, pessimisti ei pety! Toivon, että nämä tulokset edesauttaisivat osaltaan sitä, että  tuota minun painoani ei hedelmöityshoidoissa tuijotettaisi sillä kaikkein tiukimmalla seulalla. 

Mutta silti pitää laihtua. Mietin taas eilen sunnuntain lohtusuklaata syödessäni, että tänään aloitan elämäntapamuutoksen. Painosta 5 tai vielä mieluummin 10% pois jouluun mennessä... Vähän olen onnistunut esimerkiksi herkkujen syömistä tässä blogin pitämisen aikana vähennettyä, mutta paino ei ole vielä kääntynyt selkeästi laskuun. Viikonloppuisin syöminen menee vielä mättämisen puolelle, pahimmillaan herkkuja tulee syötyä sekä perjantaina, lauantaina että sunnuntaina, eivätkä ne ole mitään ihan pieniä määriä. 

Voisi kuvitella, että motivoituminen painonpudotukseen on helppoa, kun panoksena on näinkin tärkeä asia kuin lapsen saaminen, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Laihtuminen on niin monista pienistä ja pitkäaikaisista valinnoista kiinni, että itseään on liian helppo huijata. On helppo ajatella, että ei se merkitse kokonaisuuden kannalta mitään, vaikka syön nyt tämän suklaalevyn/aloitan elämäntapamuutoksen vasta huomenna/pidän ylimääräisen karkkipäivän jne. Lisäksi aiemmat puolittain onnistuneet laihdutusyritykset vaikeuttavat motivaatiota, niiden jälkeen kun olen aina lihonut takaisin...

Entä jos en kelpaakaan äidiksi?

Mahdollisuus saada lapsi on tähänastisessa muutaman kuukauden verran alle 34-vuotisessa elämässäni ollut vain kaukainen, epärealistiselta tuntuva ajatus. Vasta tänä vuonna ja erityisesti nyt syksyllä minusta on alkanut tuntua, että haave voisi ihan oikeasti toteutua.

Paitsi sitten ei kuitenkaan. Tavoitteen läheneminen on tuonut ihan uudella tavalla pintaan pelon siitä, että ihan varmasti tässä vielä vedetään matto jalkojeni alta jollain tavalla. Työtilanne on vakaa, taloudellinen tilanne on vakaa, mielenterveyskin on ajoittaisista itsetunto-ongelmista huolimatta ihan riittävän vakaa. Mikä siis voisi mennä persiilleen? No terveysasiat, esimerkiksi.

Oman terveyden puolesta pelkääminen ja huolehtiminen on perinteisesti ollut minulle todella vierasta. Olen aina ollut täysin terve, ja terveys on oikeastaan iso osa identiteettiäni. Olen ollut jollain tavalla asiasta salaa ylpeäkin, vaikka en teekään terveyteni eteen kovin aktiivisesti mitään. Olen enemmänkin se huoleton boheemityyppi joka syö sohvanpohjalla karkkia, en siis todellakaan mikään vihresmoothieita väsäävä kuntosaliaddikti.

Edellisestä flunssasta on yli neljä vuotta aikaa. Se flunssa osui kesäloman kohdille, edellisen kerran olen ollut sairauden vuoksi töistä pois muistaakseni vuonna 2011. Edellisessä työterveystarkastuksessa viitisen vuotta sitten kokonaiskolesteroli oli alle 3.5, paastoverensokeri kauniisti viitearvojen puolivälissä, maksa-arvot ja verenkuva normaalit (mitä nyt Hb välillä alakantissa), verenpaineet olivat pitkään 115/80 tasoa, nyttemmin valitettavasti hiukan korkeammat, ehkä 130/90. Olen käynyt lääkärissä erilaisten tulehdusten ja pikkuvaivojen vuoksi muutaman kerran koko elämäni aikana, antibioottikuurin olen sairauden vuoksi syönyt kerran elämäni aikana (ja sen lisäksi pari kertaa koiranpuremien vuoksi).

Näistä syistä johtuen en ole koskaan oikein osannut omalla kohdallani ottaa vakavasti puheita ylipainon aiheuttamista terveysriskeistä. Olen kyllä koko elämäni halunnut olla hoikempi, välillä laihduttanut enemmän tai vähemmän onnistuneesti ja poikkeuksetta lihonut kaiken takaisin. Olen myös tiedostanut, että tilastollisesti riskit ovat todellisuutta, tunsin sitten itseni omakohtaisesti kuinka terveeksi tahansa.

Koska olen pessimisti, ajattelen että mikä olisikaan sopivampi hetki hyvän tuurin kääntymiselle kuin tämä ajankohta, jolloin suunnittelen hedelmöityshoitoihin hakeutumista. Varsinkin kun tiedän, että tilastollisten todennäköisyyksien valossa se hyvä tuuri tulee todennäköisesti jossain kohtaa kääntymään, ylipainoon lisääntyvät terveysriskithän nousevat iän myötä. Ja niistä edellisistä labroista on sen viisi vuotta aikaa, ja tässä välillä olen ainakin kolmeen kertaan lihonut ja laihtunut noin 10-20 kilon haarukassa, nyt viimeempänä taas vaihteeksi lihonut.

Olen tietenkin aivan varma, että mikä tahansa ylipainoon liittyvä terveysongelma saisi hedelmöityshoitoklinikan henkilökunnan syynäämään minun kelvollisuuttani hoitojen vastaanottajaksi entistä tarkemmalla sihdillä, ja käytännössä varmaan vaadittaisiin että ongelmaan liittyvien labra-arvojen on normalisoiduttava ennen hoitojen aloitusta. Se on täysin ymmärrettävää, toki arvostan omaani sekä mahdollisen tulevan lapseni terveyttä. Mutta silti haluaisin, että hoidot pystyttäisiin aloittamaan mahdollisimman nopeasti. Ettei mitään ylimääräistä viivytystä kaikkien näiden vuosien päälle tulisi.

Tämä pohdinta on juuri nyt pinnalla, koska kävin pari päivää sitten työterveyshuollon määräaikaislabroissa, ja kuulen niiden tuloksia maanantaina. Jos selviää, että olen sitten edellisten labrojen esimerkiksi sairastunut tietämättäni kakkostyypin diabetekseen, on ihan selvää, että se on hoidettava ja labrojen normalisoiduttava ennen hoitojen aloitusta. Siis sen joka tapauksessa tavoitteena olevan laihdutuksen lisäksi. Ja se taas tarkoittaisi sitä, että hoidot eivät tule alkamaan 2018 alkuvuodesta, jos nyt edes koko seuraavan vuoden aikana. Ja sitä seuraavana vuonna täytänkin jo 35. Pelottaa, että aika käy liian vähiin.

Jännällä tavalla tämä terveysasiakin konkretisoituu ihan uudella tasolla, kun pelissä on oman terveyteni lisäksi mahdollisen tulevan jälkeläisen terveys, sekä toki ylipäätään mahdollisuus saattaa se jälkeläinen alulle. Tavallaan harmittelen sitä, että olen aiemmin suhtautunut ylipainon tuottamiin riskeihin vähän suurpiirteisesti, vaikka olenkin jollain epämääräisen yleisellä tasolla niiden riskien olemassaolon tunnustanut. Mutta nyt, kun ajattelen tätä ruumistani mahdollisena tulevan jälkeläisen elatusastiana, otan terveysasiasta paineita ihan eri tavalla. Varsinkin kun koko oikeuteni yrittää raskautta tulee olemaan minusta riippumattoman terveydenhuollon henkilökunnan arvion varassa.

Kun sinkun mitta tuli täyteen

On puitava vielä hiukan sinkkuuteen liittyviä teemoja. Koska elämäntilanteeseeni kuuluu tällä hetkellä hyvin voimakkaasti lapsesta haaveilu, mietin jälleen kerran asioita siitä näkökulmasta. Mitä kaikkea kumppanin puuttuminen merkitsee lapsen hankinnan kannalta. Miten sinkkuus elämäntilanteena solahtaa samaan kuvioon mahdollisen perheellistymisen kanssa.

Sinänsä olen jo aikaa sitten onnistunut erottamaan toisistaan toiveen kumppanin löytymisestä sekä toiveen lapsen saamisesta. Olen hyväksynyt, että ne asiat voivat tapahtua myös päinvastaisessa järjestyksessä kuin yleensä. Silti asian käsittely on vaatinut pitkään työtä. Tiedän, että en voi olla tasapainoinen itsellinen äiti, jos salaa pidän itseäni jollain tavalla epäonnistuneena ihmisenä sinkkuuteni vuoksi. Ei sellaisen henkisen painolastin kanssa voi rakentaa omanlaistaan pientä perhettä. Haikeuden tunteminen kumppanin puutteen vuoksi on eri asia, sen kanssa vielä voikin elää. Haikeudesta ei edes tarvitse päästää kokonaan irti.

Minusta tuntuu, että vasta tämän pitkän ajatustyön myötä olen alkanut hahmottaa, miten paljon kumppanitoive on elämääni hallinnut. Tietyllä tapaa olen aina ollut eräänlainen vastaranan kiiski, joka kulkee omia polkujaan eikä pelkää tehdä yleisestä normista poikkeavia ratkaisuja, mutta en sano, että se positio olisi ollut helppo. Olen salaa tai vähemmän salaa tapellut itsetunto-ongelmien kanssa suurimman osan elämästäni ja monissa sosiaalisissa konteksteissa aina kuulostellut kaikki aistit virittyineinä, olenko yhtä hyvä kuin muut. Kelpaanko. Vaatimattomiin parisuhdeyrityksiini olen valitettavasti lähtenyt katsomalla kumppaneita ylöspäin ja suunnilleen pidättänyt hengitystä odotellessa, milloin toinen kyllästyy minuun. Ja samalla olen tietysti yrittänyt esittää itsevarmaa ja huoletonta, yrittänyt olla näyttämättä millaisia paineita lataan suhteessa itseeni.

Enää en jaksa yhtään sellaista suhdetta. Nyt yksinkertaisesti riittää. Uskon, että kaikki aiemmat vaiheet on ollut tarpeellista käydä läpi, että pääsisin tähän pisteeseen. Olen oppinut pikku hiljaa arvostamaan itsenäisyyttäni sen sijaan että koko ajan miettisin, mitä vikaa minussa mahtaa olla kun en löydä ketään, eikä kukaan löydä minua.

 Minun mahdollisen tulevan lapseni on saatava kokea, että me - minä, hän ja koirat - olemme juuri oikean kokoinen perhe, josta ei puutu mitään eikä ketään. En pysty synnyttämään sellaista ilmapiiriä, jos salaa häpeän sinkkuuttani. Ja siksi en aio enää hävetä. En suostu siihen. En enää anna yleisen mielipiteen, yhteiskunnan normien, stereotypioiden tai oletusten määritellä sitä, millainen kolmekymppinen nainen tai lapsiperhe tai lapsen saamiseen soveltuva elämäntilanne on oikeanlainen ja hyväksytty. Olen ikäni kuulostellut muiden mielipiteitä ja odotuksia, mutta nyt en enää jaksa. Mitta on tullut täyteen.

On irtipäästämisen aika. Normeista ja odotuksista irtipäästämisen aika.
Sanotaan, että luopuminen ja vanhasta irti päästäminen on edellytys sille, että voi saada elämäänsä jotain uutta.
Ehkä minä olen tarvinnut jokaisen ihastuksissa, deittailuissa ja seurustelussa kokemani pettymyksen, epäonnistumisen tunteen, hetkellisen itsearvostuksen romahtamisen ja uudelleen kasaamisen, että kypsyisin tähän pisteeseen ja olisin valmis saamaan lapsen yksin. Yksikään kokemus ei ole ollut turha.
Ehkä asioiden on ollut tarkoitus mennä juuri näin.

Kierto ja kivut

Viime aikoina olen sattuneista syistä kiinnittänyt tavallista enemmän huomiota kuukautiskiertooni.

Olen vähän huono pitämään aiheesta mitään tarkkaa kirjanpitoa, mutta yleensä kierron pituus on sellaiset 29-32 päivää. Ei siis ihan päivälleen säännöllinen, mutta ei varsinaisesti epäsäännöllinenkään. Menkat tulevat hyvin samanlaisella kaavalla joka kerta. Tunnistan mielestäni usein ovulaation kahdesta oireesta: limasta ja kiimaisuudesta (sori jos tää on "too much information" -osastoa), mutta en ole jaksanut laskea mihin kiertopäivään se yleensä sijoittuu. Olen joskus kuullut sanottavan, että ovulaation ja menkkojen väli olisi lähes aina sama, mutta että kierron pituus voi vaihdella alkupäästä kiertoa.

Loppuvuodesta 2014 lopetin e-pillereiden syönnin, sitä ennen olin käyttänyt niitä melko lyhyen pätkän silloisen seurustelusuhteen vuoksi. Luonnollisen kierron tasoittuminen vei noin 10 kk, siinä ajassa kiertojen pituus ehti vaihdella noin 26-40 päivän välillä, mutta asettui lopulta hyvin samanlaisiin uomiin kuin ennen pillereiden aloitusta.

Muistan, että pillereiden lopetuksen jälkeen minulla oli silloin tällöin hiukan erikoista alavatsakipua menkkojen aikoihin; sellaista hyvin terävää ja tuikkivaa. Jos oikein muistan, sitä saattoi joskus olla myös ovulaation aikoihin. Tavallisesti minulla on siedettävät, mutta reilusti Buranaa vaativat menkkakivut ensimmäisenä vuotopäivänä ja joskus lieviä kipuja toisena päivänä. Sittemmin kiputilannekin vakiintui samanlaiseksi kuin ennen pillereidensyöntijaksoa.

Nuorena kärsin tosi kovista kuukautiskivuista, jotka alkoivat kuitenkin itsestään hellittää joskus 24 ikävuoden tienoilla. Silloin nuorempana niihin eivät edes tavalliset käsikauppasärkylääkkeet auttaneet, tosin silloinkaan kipuja ei kestänyt montaa päivää.

Perimmäinen syy miksi aloin miettiä kiertoasiaa juuri nyt, on se että minulla on parhaillaan vähän erikoisia alavatsakipuja. Nyt on kiertopäivä 10., mutta minua on eilen ja tänään hiukan vihlonut alamahaa hyvin menkkatyyppisesti, tosin huomattavasti lievempänä. Muistelen, että tällaista on ehkä satunnaisesti ollut joskus ennenkin, mutta en ole isommin kiinnittänyt asiaan huomiota. Tavallaan vähän huolestuttaa, jos kivut kertovatkin jonkinlaisesta häiriöstä. En todellakaan halua mitään gynekologista vaivaa just nyt, kun toivottavasti lähitulevaisuudessa voisin alkaa suunnitella raskaaksi tulemista!

Tää voisi periaatteessa olla ovulaatiokipua. Vihlonta on hiukan toispuoleista. Mutta on se kai vähän liian aikaista? Ja miksi tällaista ei ole aiemmin ollut? Mietin myös, voiko kyseessä olla kuitenkin jokin muu kuin gynekologinen kipu. Tyhjensin äsken toiselta koiraltani anaalirauhaset ja kyykötin siinä yhteydessä jonkin aikaa huonossa asennossa kylpyhuoneen lattialla jonkin aikaa, ja alaselkä huusi hoosiannaa operaation jälkeen. Kai sellainen voi säteillä muuallekin lantioon.

Testautin tavallisimmat sukupuolitaudit hiljattain, vaikka mitään varsinaista syytä epäillä tartuntaa ei ollutkaan. Edellisestä papa-kokeesta sen sijaan on muutama vuosi, mutta en ole ihan vuosittain yleensäkään käynyt, kun minulla ei ole ikinä ollut sen kanssa ongelmaa. Nykyään suosituskin taitaa olla, että jopa viisi vuotta riittäisi seulontaväliksi, jos muutoksia ei ole.

Hiukan mietityttää tämä asia nyt. Täytyy seurailla miten tilanne ja vaivat etenevät.

"Tein lapsen kaverini kanssa"

Yllämainitulla otsikolla kerrotaan uusimmassa MeNaisten numerossa 27 -vuotiaan Saijan tarina.

Tarinassa on osin tuttuja piirteitä. Saija on haaveillut perheestä ja lapsesta jo kauan, mutta sopivaa kumppania ei osu kohdalle. Ajatus lapsen hankkimisesta yhdessä kaverin kanssa saa alkunsa aluksi vain humalaisesta läpänheitosta, mutta jää mieleen itämään. Myöhemmin ystävät keskustelevat asiasta vakavasti ja päättävät toteuttaa suunnitelman. Saija avaa pohdintaansa lähipiirilleen ja saa pääosin kannustavia, joskin myös hiukan ihmetteleviä kommentteja. Lapsi laitetaan alulle perinteisellä menetelmällä eli suomeksi sanottuna harrastamalla seksiä ovulaation aikoihin. Noin kolmessa kuukaudessa tärppää, ja raskaustesti näyttää positiivista. Jutuntekohetkellä vauva on kolmeviikkoinen.

Järjestely vaikuttaa olevan jotain pelkän sukusolujen luovutuksen ja jaetun vanhemmuuden väliltä: Isyys vahvistetaan ja isä osallistuu elatukseen, mutta äiti on yksinhuoltaja ja vastaa itse kaikista lasta koskevista päätöksistä. Jutussa todetaan ympäripyöreästi, että lapsella ja isällä tulee toivottavasti olemaan hyvä yhteys, ja että isän sukulaiset "haluavat ehkä jonain päivänä olla yhteydessä".

Monet itsellisestä äitiydestä kertovat jutut esittävät tämän perheenperustamistavan voimakkaan positiivisessa valossa. Ehkä siksi hiukan jopa hämmästyin, kun tässä jutussa kuvattiin myös tietynlaista hämmennystä ja hankalia tunteita: Saijalle valkeni vasta raskauden loppupuolella, kuinka yksin hän todella on. Vasta supistusten alettua hänen tajuntaansa iski todella ymmärrys siitä, mihin hän olikaan ryhtynyt. Ensimmäisiä viikkoja vauvan kanssa kuvataan raskaiksi, "helppoa tämä ei ole ollut".

Jäin miettimään, ovatko nämä niitä itsellisillekin äideille tavallisia ja tuttuja tunteita, joista vaan ei tavallisesti puhuta. Liittyyhän lapsen saamiseen varmasti joka tapauksessa jos jonkinlaista identiteettikriisiä ja hormonimyrskyä, oli äidin elämäntilanne mikä tahansa. Toisaalta jutussa kerrotaan myös, että Saija ehti raskausaikana tavata miehen jonka kanssa jonkin aikaa seurusteli, mutta joka lopulta kuitenkin jätti hänet viikkoa ennen synnytystä. Liekö tämä myös osaltaan vaikuttanut taustalla tuoreen äidin melankolisempiin tunteisiin.

Saijan ja lapsen isän suhde kuvautuu mielestäni hivenen ristiriitaisena. Seksin harrastamisen lapsen saamiseksi kuvaillaan tuntuneen oudolta, ja vauvan syntymän jälkeisiä tapaamisia kuvataan hiukan vaivaantuneiksi. Synnytyksen jälkeen Saijan tunteet olivat sen verran sekavat, että hän ei halunnut miestä sairaalaan vauvaa katsomaan. Tästä tulee itselleni mieleen, että en omakohtaisesti oikein osaa kuvitella tilannetta, jossa harrastaisin seksiä pelkästään siksi, että haluaisin saada lapsen, kun (koti-)inseminaation mahdollisuuskin on olemassa. Siis vaikka kuviteltaisiin, että yleisesti olisin miehistä kiinnostuneempi. Omassa kokemusmaailmassani perusteet seksuaaliseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa ovat aivan erilaiset, enkä pystyisi suhtautumaan asiaan riittävän pragmaattisesti. Erilaisia lapsentekokeinoja tuntemattomalle saattaakin jäädä jutusta sellainen kuva, kuin muut vaihtoehdot luomuyhdynnän lisäksi eivät olisi mahdollisia: "Totesimme, että onhan tämä outoa. Toisaalta tiesimme, että täytyy vain ryhtyä toimeen, jos lapsen haluamme". Tämä näkökulma hivenen oudoksutti minua.

Jäin pohtimaan sitä narratiivia, jossa itselliset äidit tavallisesti mediassa esitetään. Olen lukenut aiheesta varmaan kaikki suomalaiset lehtijutut jotka vain googlettamalla olen löytänyt. Mielestäni tavallinen tarina menee niin, että äiti korostaa tyytyväisyyttä tekemäänsä ratkaisuun, lapsen saaminen kuvataan yksiselitteisen iloisena asiana, ja tarinoissa kaikki tuntuu aina menevän hirveän hyvin. Ystävät ja sukulaiset ihastelevat rohkeaa ratkaisua ja äiti on onnensa kukkuloilla tyytyväisen vauvansa kanssa. En tiedä onko tämä vain minun päässäni, mutta kontrasti Saijan tarinasta huokuvaan hämmennyksen pohjavireeseen on aika suuri. Mietin, toiko äitiys Saijalle tullessaan aivan odottamattoman yllättäviä tunnemyrskyjä, vai onko tämä vain sitä normaalia tunneskaalaa, joka vain tavallisesti leikataan itsellisen äidin narratiivista pois, koska halutaan korostaa pärjäävyyttä ja valinnan positiivisia puolia. Toisaalta juttu on tehty vauvan ollessa vasta kolmeviikkoinen, joten ehkä Saija elää vielä baby blues -vaihetta, joka sitten heijastuu myös artikkelin tekstiin.

Yhtenä kivana hyvänmielen yksityiskohtana mieleeni jäi jutussa kuvattu Saijan äidin kehotus siitä, että lapsentekoon ryhtymistä kannattaa harkita tarkkaan, koska se saattaa kaduttaa, mutta että toisaalta sekin voi kaduttaa jos tilaisuuteen ei uskalla tarttua. Erittäin hyvä pointti! Myös viimeinen lause heijastelee omaa ajatusmaailmaani: "Olen oppinut, että moni unelma elämässä toteutuu, mutta ei ehkä niin kuin etukäteen kuvittelee."

Mahdollisesti tuleva sinkkuäiti soutaa ja huopaa

Kun kirjoitin parin päivän takaista tekstiä hoitoihin hakeutumisesta, tuli taas se tunne, että koko projekti hetken aikaa tuntuu paljon todellisemmalta. Minulle jo pelkkä ajatus hoitoihin hakeutumisen aikataulusta riittää tässä kohtaa tuottamaan sen tunteen.

Itse olen tarvinnut ja tulen tarvitsemaan miettimisaikaa paljon, vaikka periaatteessa olen jo päätökseni tehnyt. Ihailen niitä naisia, joille hoitoihin hakeutumisen päätös kypsyy nopeasti ja joilla on valmius tarttua toimeen saman tien. Vaikka toki moni on tehnyt alustavaa ajatustyötä pitkään ja yksin, eikä sen vaiheen osuus näy täällä blogien ja nettikeskustelujen maailmassa. Suurin osa saapuu "tänne" vasta siinä vaiheessa kun hoidot ovat jo konkretiaa. Itse olen kuitenkin kaivannut jonkinlaista reflektiotukea jo varhaisessa vaiheessa, sen vuoksi olen jo nyt puhunut tästä mahdollisuudesta myös perheelle ja ystäville. Se on myös yksi syy minkä vuoksi pidän tätä blogia. Ehkä tarvitsen ympäristön tukea ja kannustusta enemmän kun moni muu, sillä muutokset ovat aina olleet minulle haastavia. Olen turvallisuushakuinen, ja päätöksenteko jää helposti vatvomisen jalkoihin. Samasta syystä elämäni on ollut keskimäärin aika tylsää: koko elämä saman maakunnan sisällä, kymmenen vuotta samalla työnantajalla, yhdeksän vuotta samassa asunnossa, jokunen vaatimattomaksi jäänyt seurusteluyritys. En ole todellakaan se tyyppi, joka elää villiä ja vauhdikasta sinkkuelämää ja "unohtaa" sen vuoksi hankkia perheen ajoissa.

Kun mietin tätä prosessia, kaiken pohjalla on tunne siitä, että tuntuisi niin luontevalta ja oikea-aikaiselta saada lapsi, elää lapsiperhe-elämää. Tuntuu oikea-aikaiselta priorisoida tämä toive ykköspaikalle elämässä. Kai se on jokin syvä biologinen tarve, hormoneihin kytkeytyvä ja alkukantainen.

Hiukan lähempänä pintaa vallitsee innostus siitä, millaista kuvittelen odotusajan, vauvavaiheen ja isomman lapsen vanhemmuuden positiivisten puolien olevan; näen itseni shoppailemassa vauvanvaatteita ja tavaroita ja järjestelemässä niitä kotona söpöihin pinoihin, mietin keiden ystävien kanssa olisin samassa elämäntilanteessa, laskeskelen minkä ikäisiä ystävieni tällä hetkellä pienimmät lapset olisivat silloin kun minun lapseni aikaisimmillaan syntyisi, olisiko heistä ajan mittaan minun lapseni kavereiksi, vai ehtisikö ikäero venyä liian suureksi. Mietin nimiä ja sitä millä sanankäänteillä ilmoittaisin Facebookissa vauvan syntymästä. Toki nämä ovat niitä pintapuolisempia asioita, tiedän sen. Mutta koen myös, että minulla on tarve kuvitella todemmaksi ja konkeettisemmaksi elämääni vanhempana.

Ja sitten pitkästä aikaa iskee epävarmuus ja - myönnän - jonkinlainen huonommuudentunne. En vieläkään täysin hyväksy sitä, että en ole tähän mennessä löytänyt oikeaa, kunnollista parisuhdetta. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole yrittänyt enemmän. Pitäisikö vieläkin yrittää, vaikka väen väkisin ja hammasta purren? Sen mahdollisen lapsen vuoksi? Sydämeni sanoo, että ei se suhde sillä tavalla tule löytymään, mutta velvollisuudentunto laittaa vastaan. Velvollisuus etsiä kumppani, voihan huokaus. Voiko väkinäisempää lähtökohtaa olla?

Luulen, että jos olisin hetero, en olisi lapsisuunnitelman suhteen vielä tässä(kään) pisteessä. Mieskumppanin etsinnässä kun on aina se mahdollisuus, että asiat etenevät nopeastikin jos se kumppani sattuisi löytymään. Toivoa kumppanin löytymisestä ajoissa olisi siis vielä tässä vaiheessakin enemmän. Naisen kanssa perheen perustaminen ei ole yhtä yksinkertaista eikä nopeaa. Sen vuoksi hedelmöityshoitoihin turvautuminen ei tunnu ihan niin suurelta askeleelta, ja olisihan lapsen tekotapa sitä paitsi sama parisuhteessakin. Eikä lapsella silloinkaan olisi isää. Mutta tuntuu se suurelta askeleelta silti.

Välillä pelkään, että parisuhteettomuuteen liittyvät itsetunto-ongelmani leviäisivät käsiin sitten jos todella jossain vaiheessa raskaudun. Raskaana oleminen on elämänvaihe, jossa ihmisellä automaattisesti oletetaan olevan kumppani. Se on elämänvaihe, jossa lähes kaikilla muilla on kumppani. Asian kanssa joutuisi olemaan vastatusten ihan koko ajan. Minulla on valitettavasti ikävä taipumus olla se ihminen, jonka lasi on aina puoliksi tyhjä. Entä jos vauvan saaminen toisi entistä suuremmin pintaan surun puolison puuttumisesta?
Tai sitten olisin niin vauvan lumoissa, etten muuta todellisuutta muistaisikaan. Ja olenhan minä toisaalta tottunut olemaan yksin.

Ja sitten on todellisia first world probleemeja. Yhtenä päivänä huomasin miettiväni, miten voisin pitää lapselle ristiäiset/nimiäiset, kun niihin tulisi porukkaa niin vähän, että nolottaisi. Vain minun kolmehenkinen oma perheeni (kun ei se ainoa sisarus ole myöskään tajunnut pariutua ja perheellistyä, ja isäkin meni kuolemaan), yksi elossa oleva isovanhempi (siis hypoteettisen lapsen isoisovanhempi - jos hän on elossa ja kyläilykunnossa vielä silloin) ja kummit. Tässäpä loistava alku sinkkuäidin lapselle: "Joo ei me pidetty sulle sitten ristiäisiäkään, kun ei ollut oikein ketään jota niihin kutsua, katos kun sulla raukalla ei ole isää eikä niin ollen isän sukuakaan kun äitisi on tämmöinen vässykkä joka ei pariutuakaan osannut..." Mutta joo, tämä on ehdottomasti niitä asioita joita kannattaa pohtia siinä vaiheessa kun vasta harkitsee hedelmöityshoitoihin hakeutumista... Not.

Välillä, nykyään jopa suurimman osan ajasta koko ajatus lapsen saamisesta tuntuu sitten taas aivan luontevalta, jopa sellaiselta, että näinhän sen tietenkin kuuluukin mennä. Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana. Ja se on pääasia.

Aikataulusta, osa 2

Olen miettinyt, voisinko mennä ensikäynnille klinikalle jo tämän vuoden puolella. Siis parin kuukauden kuluttua.

Kuten aiemmin kirjoitin, minulla isoin hidaste hoidoille (rahan lisäksi) on se, että ylipainoa on reilusti. Haluan laihduttaa ennen raskautumisyritystä, ja varmasti klinikkakin tulee sitä vaatimaan. Tiedän, että voisin ottaa klinikkaan yhteyttä jo vaikka heti, käydä perustutkimuksissa ja samalla kuulla, minkä suuruista painonpudotusta he suosittelevat/vaativat. Mutta minua jotenkin pelottaa, että sieltä lyödään tiskiin niin suuret lukemat, että lannistun siitä. Sen vuoksi olisi henkisesti helpompi mennä, jos painonpudotusta olisi saanut jo itsekseen vähän alkuun. Olen viimeksi reilu vuosi sitten laihduttanut tiukalla dieetillä noin 15 kiloa, jotka tulivat heti takaisin. Syömiskäyttäytymiseni on niin pitkäaikainen ongelma, että elämäntapamuutoksen kanssa on oltava todella pitkäjänteinen. Osaan laihduttaa, olen laihduttanut jo ainakin kolmeen kertaan ne samat kilot, joiden kimppuun olen taas kerran käymässä. Puhe laihduttamisesta ei siis ole minulta mitään turhaa suunpieksäntää, tiedän kyllä miten se tapahtuu. Vaikeampaa on saada ne kilot myös pysymään poissa.

Minulle olisi henkisesti tärkeää saada projekti alkuun, saada tunne siitä että se etenee. Siis sekä lapsentekoprojekti että laihdutusprojekti. Ei haittaa, vaikka varsinainen yrityksen aloitus vielä viivästyykin. Tämän vuoksi olen miettinyt, että itselleni voisi sopia sellainen aikataulu, että menisin ensikäynnille nyt joulukuussa, ja saisin silloin kuulla klinikan mielipiteen painonpudotuksesta. Todennäköisesti minulle voitaisiin jo tässä vaiheessa tehdä perustutkimukset (siis ilmeisesti joku ihan tavanomainen gynetutkimus + ultra?). Sitten voisin käyttää vuoden 2018 alkupuolen elämäntapamuutokseen, rahan säästämiseen ja jos se klinikan puolesta olisi mahdollista, hoitaa kevään aikana myös psykologikäynnit, aukiolotutkimuksen, ja mitä niitä muita alkuselvittelyjä nyt sitten onkaan. Sillä tavalla saisi kustannuksiakin jaettua pidemmälle aikavälille, ja olisi jo paljon konkreettista tehtynä siinä vaiheessa, kun aika olisi painonpudotuksen suhteen kypsä varsinaiselle yritykselle.

Sillä klinikalla joka maantieteellisesti on minulle ainoa vaihtoehto, on tutuilta kuulemani mukaan sellainen systeemi, että siittiöitä "täytyy" tilata vähintään kolmeen yritykseen riittävä setti kerralla, joka on kustannusten puolesta noin 1500 euroa. En ole kuullut että missään muualla olisi tällaista käytäntöä, yleensä niistä siittiöistä kai tehdään varaus jollekin tietylle olkimäärälle, mutta ne maksetaan silti yrityskierto kerrallaan? Toisaalta, sittenpä ne on sentään maksettu, eikä niiden päälle yrityskierrolle tule muuta hintaa kuin se mitä inseminaation tekeminen maksaa. Varmaan. Joten se summa pitäisi vähintään saada ensi kesään mennessä säästettyä, plus sitten varsinaiset toimenpiteistä tulevat kustannukset.

Emmää tiiä. Taidan varata sen ajan sitten joulukuussa kun veronpalautukset tulevat. Tai sitten en uskalla kuitenkaan. Asiaa ei yhtään auta se, että työelämän suhteen tilanteeni on todella sekava, ja jos oikeasti tulisin raskaaksi, työstä pois jääminen tulisi todella hankalaan saumaan. Ja sitten vielä asunnonvaihtoprojektit ja muut ikuisesti paikallaan junnaavat elämänmuutokset... äääh.

Vauvoja siellä, vauvoja täällä

Tapasin tänään yhtä vanhaa tuttuani, jonka kanssa olimme yhteisen harrastuksen kautta aika tiiviisti tekemisissä muutaman vuoden siinä vähän alle kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen yhteydenpito loppui oikeastaan kokonaan, kunnes nyt törmäsimme toisen harrastuksen parissa. Tässä välissä tämä vanha kaverini on löytänyt puolison, ostanut talon, saanut kolme lasta ja perustanut yrityksen. Nuorin lapsi on vauva, joka oli tässä tapaamisessamme mukana. Vaihdoimme kuulumisia, ja kerroin yhteisestä tutustamme, johon minä olen yhteisten aikojemme jälkeen pitänyt yhteyttä, mutta tämä toinen kaveri ei. Tämä yhteinen tuttumme puolestaan on vaihtanut parisuhteesta toiseen, muuttanut miehen luo, opiskellut, tehnyt harrastuksestaan ammatin ja saanut kaksi lasta.

Entä minä? No, olen käynyt töissä ja tehnyt yhden lisätutkinnon.

Joskus sitä ei vaan jaksaisi. Yksi raskaita vaiheita on ollut se, kun tässä kolmen kympin kieppeillä osa kavereista on lähtenyt jo uudelle kierrokselle: kun ensimmäisessä vakiintuneemmassa, alle parikymppisenä solmitussa suhteessa on tehty lapset, ostettu talo ja lopulta erottu, on nyt muutaman vuoden kuluttua perustettu uusperheitä ja saatu uusia yhteisiä lapsia nykyisten kumppaneiden kanssa. Tiedän, ei kukaan elämäänsä tuollakaan tavalla suunnittele. Uusien suhteiden taustalla on myös vaikeita vaiheita ja suru ydinperheunelman rikkoutumisesta. Mutta en minäkään suunnitellut näin.

Yhden tällaisen uusperheen vauvaa menen viikonloppuna katsomaan. Ostan huomenna viemisiksi jonkun söpön vauvanvaatteen, sellaisen jollaisia haluaisin ostaa omalle lapselleni.

Mietin tänään, että minä varmaan ihmissuhteiden alueella käyn läpi nyt sitä vaihetta, mikä tavallisesti käydään noin parikymppisenä; on haparoivia parisuhdeyrityksiä ja epävarmuutta, kelpaamattomuudentunnetta ja mahdottomalta tuntuva haave hyvästä, vakiintuneesta suhteesta. Siihen on syynsä, miksi en voinut käydä näitä askeleita läpi aikaisemmin. Osittain kyse on ehkä myös sattumasta.

Ehkä minunkin elämässäni asiat menevät ihan tavanomaisia latuja, mutta vain hitaammin. Ehkä olen nelikymppinen tai nelivitonen, kun se mystinen rakastava ja pitkään sitoutumiseen kykenevä kumppani tulee vastaan. Se on minulle ihan ok.

Mutta lapsia en hänen kanssaan ehdi saada. Ne on tehtävä itse ja yksin.