"Lapsella on oikeus isään ja äitiin."

Niinhän ne sanovat. Mitähän mieltä sitä sitten asiasta itse olisi?

Kehityspsykologisen näkökulman mukaan vauvaikä on elintärkeä vaihe lapsen perusturvallisuuden ja ehjän persoonallisuuden kehittymisen näkökulmasta. On tärkeää, että lapsen ensisijainen hoitaja pystyy vastaamaan riittävän sensitiivisesti lapsen tarpeisiin ja antamaan lapselle tunteen siitä, että on saatavilla. Tässä vaiheessa tapahtunut kaltoinkohtelu tai emotionaalinen vaillejääminen voi näkyä myöhemmässä elämässä vakavina psyykkisinä häiriöinä. Näitä häiriöitä ei hoideta lyhyellä keskusteluhoidolla psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin varhaisessa vaiheessa särkynyt ja traumatisoitunut ihminen ei pysty edes kuvaamaan sanoin vaikeaa kokemustaan. Pelko ja hätä on sanatonta ja alkukantaista, syvällä kehon tasolla piileskelevää. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen tutustumaan kiintymyssuhdeteoriaan ja eri kiintymyssudemalleihin.

Tutkimusten mukaan on varsin kiistattomasti todistettu, että yksikin riittävän hyvä ja sensitiivinen vanhempi riittää takaamaan lapsen perusturvallisuuden ja persoonallisuuden normaalin kehittymisen. Sitä ei siis edes tarvitse spekuloida, tuleeko lapsesta psykopaatti, vakavasti traumatisoitunut tai muuten syvästi persoonallisuushäiriöinen vain siksi, että hänellä ei ollut läsnäolevaa isää. Ei tule. Mutta voiko toisen vanhemman puute synnyttää lapsen myöhemmissä vaiheissa esimerkiksi erilaisuuden tunnetta? Tai altistaa kiusaamiselle, mikä puolestaan voi jatkuessaan edesauttaa vaikkapa masennuksen kehittymistä? Nyt ei puhuta yhtä vakavista mielenerveyden häiriöistä kuin ne joita vauvaiän laiminlyönnit voivat aiheuttaa, mutta eipä se masennuskaan kiva juttu olisi.

Niin, mies ja nainen. Äiti ja isä. Konservatiivisissa piireissä ajatellaan miehisyydestä ja naiseudesta ymmärtääkseni melko kapealla tavalla. Romanttisen rakkaussuhteen ajatellaan perustuvan feminiinisille ja maskuliinisille vastavoimille jotka vetävät toisiaan puoleensa. Naisen kuuluu olla herkkä ja pullantuoksuinen kodinhengetär, ja miehen testosteronia tihkuva toiminnan ihminen. Olettaisin, että kun näissä piireissä puhutaan miehen ja naisen mallien tärkeydestä lapselle, tällä tarkoitetaan juuri sitä perinteistä, feminiinistä naiseutta sekä maskuliinista mieheyttä. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että itse ajattelen sukupuolirooleista huomattavasti laaja-alaisemmin.

Lapselle on varmasti tärkeää, että hänellä on lähipiirissä useampia erilaisia ja siinä sivussa myös eri sukupuolia edustavia ihmisiä, joilta saa mallia siitä millaista on olla ihminen, mies, nainen tai jotain siltä väliltä tai kokonaan sukupuolijärjestelmän ulkopuolelta. Mikään pakko näiden eri ihmisten ei ole kuulua lapsen ydinperheeseen. Harva itsellisen äidin tai naisparin lapsikaan elää täydellisessä miestyhjiössä.

Kun itse pohdin oikeuttani hankkia lapsi yksin, en pohdi niinkään isän puutetta, vaan enemmänkin toisen vanhemman puutetta. Jos saisin lapsen parisuhteessa, puolisoni olisi todennäköisesti nainen. Jos olisin perustamassa sateenkaariperhettä toisen naisen kanssa, en välttämättä miettisi isäkysymystä niin syvällisesti kuin nyt. Koen, että yksinäisen naisen on perusteltava oikeutensa hankkia lapsi vielä syvemmin kuin mitä naisparin täytyy. En oikeastaan edes tiedä, miksi näin ajattelen. Ehkä minun mielessäni naisparin perhe on kuitenkin eri tavalla kokonainen kuin itsellisen äidin perhe. Ajattelenko, että itse olisin kunnolla kokonainen vasta parisuhteessa? En tiedä. En usko.

Geneettinen vanhemmuus on sitten vielä asia erikseen. Se on kokonaan oma kysymyksensä erillään sosiaalisen isän roolin merkityksestä. Itse olen aina ollut kiinnostunut sukujuuristani. Selailin äidinpuolen suvusta kirjoitettua sukukirjaa mielenkiinnolla jo alaikäisenä, vaikka en kunnolla ymmärtänytkään millaisella monimutkaisella verkostolla kirjassa luetellut satojen perheiden sukutaulut linkittyivät toisiinsa. Uskon, että jos ihminen ei tunne geneettisiä juuriaan, hänelle varmasti lähes poikkeuksetta tulee ainakin jossain kohtaa elämää tarve pohtia asiaa. Tämä asia ei kuitenkaan kosketa pelkästään itsellisten äitien tai naisparien lapsia, vaan myös esimerkiksi adoptiolapsia sekä niiden heteropariskuntien lapsia, joiden alulle saattamisessa on jouduttu hedelmällisyyteen liittyvien ongelmien vuoksi käyttämään lahjasoluja. Mutta onko lahjasiittiöillä alkunsa saaneella lapsella, jonka elämässä on läsnäoleva sosiaalinen isä, yhtä suuri tarve pohtia geneettisen isänsä ominaisuuksia kuin itsellisen äidin lapsella? En tiedä taaskaan.

Mielestäni on ehdottoman hyvä asia, että Suomessa hedelmöitysklinikat saavat käyttää vain tunnettujen luovuttajien soluja, vaikka tämä lakimuutos onkin vähentänyt luovuttajien määrää. Tämä tarkoittaa sitä, että halutessaan lapsi saa 18 vuotta täytettyään tietoonsa sen luovuttajan henkilöllisyyden, jonka soluista hänet on saatettu alkuun. Itselleni on todella tärkeää, että mahdollisella tulevalla lapsellani on tämä optio olemassa. Uskon, että kysymys olisi itselleni tärkeä, jos omasta geneettisestä perimästäni puolet olisi hämärän peitossa.

Onko lapsen hankkiminen tarkoituksella yksin itsekästä? Tavallaan minun mielestäni kyllä joo, mutta niin on kaikki lapsen hankinta aina. Entä jos ajattelen, että minulla ja lähipiirilläni olisi lapselle niin paljon annettavaa, että olisi sääli olla antamatta hänelle mahdollisuus syntyä, oli kuvioissa sitten toista vanhempaa tai ei? Jos terve, täyspäinen ja omillaan toimeentuleva ihminen haluaa lapsen, koska hänellä olisi niin suuri tarve rakastaa sitä lasta, niin voiko se olla väärin?

Tietyllä tavalla olen valmis hyväksymään sen, että en voi tietää millainen on tämä päätös, jota pohdin. Onko päätös hyvä vai huono, oikeutettu vai itsekäs, ehkä lapseni kertoo sen minulle joskus parinkymmenen vuoden kuluttua. Ehkä saan lapsen, joka kärsii erilaisuuden tunteesta ja on sen vuoksi taipuvainen masentumaan tai kärsii toistuvista ongelmista ihmissuhteissa. Tuntisin varmasti siinä tapauksessa syyllisyyttä, mutta katuisinko sitä että tulin hankkineeksi lapsen? Tuskin. Olisiko lapsi itse aikuisena sitä mieltä, että minun olisi ollut parempi jättää hänet saamatta? Jostain syystä en osaa pitää sitä kovin todennäköisenä.