Oma aika - entä jos sitä ei jonain päivänä ole?

Oma aika. Toivoisin voivani sanoa, että sitten kun sitä ei jonain päivänä enää ole. Sillä lapsihan se perinteisesti vanhemmalta muun elämän vie.

Minä en tarkoita nyt tässä omalla ajalla mitään biletysiltoja tai viikonlopun lomareissuja, sillä ei minulla sellaisia tässä kahden työn ja koirien yksinhuoltajuuden täyttämässä elämässä nytkään juuri ole. Tarkoitan omalla ajalla niitä hetkiä, jolloin kaikki päivän velvollisuudet (päivätyö, iltatyö, kotityöt, koirien ulkoilutukset, ruokinnat ja viihdytykset jne.) on hoidettu, ja voin vain istua sohvalla ja olla netissä, lukea tai katsoa jotakin sarjaa. Joskus saatan olla jopa niinkin aktiivinen, että ihan jopa puuhaan jotakin harrastetta, siis esimerkiksi kirjoitan, piirrän, otan valokuvia tai teen käsityötä. Toinen tärkeä oman ajan hetki ovat viikonloppuaamut. Minun tyypillinen viikonloppuaamuni on sellainen, että päästän 8-9 välillä koirat pienelle rivitalopihalleni, ruokin ne sen jälkeen ja painun sitten takaisin sänkyyn. Nukahdan uudestaan ja herään ehkä kymmeneltä tai yhdeltätoista. Vielä sen jälkeen saatan vain pyöriä peiton alla aikani tai vaikkapa vähän lukea, kunnes lopulta ennen puolta päivää raahaudun ylös ja lähden koirien kanssa lenkille. Minun mielestäni vapaapäivistä menee jotain olennaista hukkaan, jos en saa nukkua pitkään.

Minusta tuntuu, että jaksan aamun, päivän ja alkuillan sen voimalla, kun tiedän että saan lopulta rojahtaa sohvalle ja tehdä vain omia juttujani nukkumaanmenoon saakka. Ja että jaksan alkuviikon aina viikonloppuun saakka, kun tiedän, että sitten saan nukkua pitkään ja hukata puoli päivää peiton alle hautautuneena. Aktiivisuus on yliarvostettua, minä en jaksaisi jos en saisi välillä vain olla.

Viime aikoina olen näinä hetkinä välillä muistuttanut itseäni siitä tosiasiasta, että tästä täytyy luopua pitkäksi aikaa, jos todella jonain päivänä saan lapsen. En ehkä miettisi asiaa yhtä korostuneesti, jos olisin tekemässä sitä lasta puolison kanssa. Ainahan kahden vanhemman kesken on mahdollista sopia, että toinen ottaa vetovastuun, jos toisen pää jonain hetkenä uhkaa ihan tosissaan levitä. Mutta nyt minä mietin. Ajatus tuntuu pelottavalta, joskin uskon, että selviäisin 24/7 hälytysvalmiudesta sen voimalla, että tietäisin lapsen kuitenkin hiljalleen kasvavan ja kehittyvän ja elämän sitä myöten taas muuttuvan.

Lapsetkin toki minun tietojeni mukaan nukkuvat ainakin joskus. Monella pienen lapsen äidillä on kai hetki omaa aikaa siinä kohtaa kun beibi menee unille. Olen tosin kuullut äideistä, jotka käyttävät tämänkin harvinaisen ajan kylpyhuoneen kaakeleiden kiillottamiseen tai omatekoisten luomusoseiden väsäämiseen vauvaa varten, mutta ne ovat varmaan niitä pedantteja ylisuorittajia, siis totaalisen erilaisia ihmisiä kuin minä. Itse olen harjoitellut kotitöissä alisuoriutumista koko aikuisikäni, minkä uskon osoittautuvan todella käyttökelpoiseksi taidoksi vauva-arjessa.

Unirytmistäni tietoinen äitini on sitä mieltä, että minun täytyisi treenata Normaalin Aikuisen Vuorokausirytmiä jo nyt hyvissä ajoin, mielellään vuosia ennen vauvan syntymää tai edes alulle laittoa, koska muuten en kuulemma tule pärjäämään lapsen kanssa. Itse olen miettinyt lapsen hankinnan edellytyksenä sellaisia isoja asioita kuten asumisolosuhteita ja taloudellista tilannetta, mutta ilmeisesti äitini mielestä suurin uhkakuva on se, että tykkään nukkua vapaapäivisin pitkään. Itse taas ajattelen, että kannattaa nukkua nyt, kun vielä voi. Eikö sitä sanota, että nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin?

Koirieni pentuaikana olen kyllä kokenut sen vaiheen, jolloin tuntuu, että koskaan ei voi olla varma siitä, että nyt saan syödä/lukea 15 min kirjaa/käydä suihkussa rauhassa. Varsinkin nykyisistä koiristani vanhempi oli seitsemän vuotta sitten pentuna niin vilkas ja hitaasti kypsyvä, että koko sen ensimmäinen vuosi tuntui siltä, kuin olisi elänyt taaperoikäisen lapsen kanssa. Erotuksena se, että taaperoikäisestä lapsesta poiketen tämä vasikankokoinen nelijalkainen lapsi ulottui jo puolivuotiaana kahdelle jalalle hypätessään 1,5 m korkeuteen, eikä sitä alempana mikään ollut turvassa. Mutta silti, jos verrataan ihan tuollaista omaa lihaa ja verta olevaan ihmislajia edustavaan jälkeläiseen, koiran saattoi kuitenkin pentunakin jättää vapaapäivinä vähäksi aikaa yksin ja käydä vaikkapa kirjastossa ja kaverin luona kahvilla. Ja se nukkui yöt putkeen jo aika pienenä.

Ihan suoraan sanottuna ajatus näiden omien joutilaiden hetkien loppumisesta tuntuu pelottavalta ja kammottavalta. Se, että olen viime aikoina tullut usein ajatelleeksi asiaa, kertonee siitä, että lapsiasia on mielessäni muuttunut jo konkreettisemmaksi kuin mitä se oli takavuosina. Ja silti sitä tietää, että vauvan sitovuus tulee olemaan jotain sellaista, mitä ei osaa edes kuvitella. Tai korkeintaan osaa kuvitella, ettei osaa edes kuvitella.

Voi kunpa siitä tulisi jonain päivänä todellisuutta.