Kun sinkun mitta tuli täyteen

On puitava vielä hiukan sinkkuuteen liittyviä teemoja. Koska elämäntilanteeseeni kuuluu tällä hetkellä hyvin voimakkaasti lapsesta haaveilu, mietin jälleen kerran asioita siitä näkökulmasta. Mitä kaikkea kumppanin puuttuminen merkitsee lapsen hankinnan kannalta. Miten sinkkuus elämäntilanteena solahtaa samaan kuvioon mahdollisen perheellistymisen kanssa.

Sinänsä olen jo aikaa sitten onnistunut erottamaan toisistaan toiveen kumppanin löytymisestä sekä toiveen lapsen saamisesta. Olen hyväksynyt, että ne asiat voivat tapahtua myös päinvastaisessa järjestyksessä kuin yleensä. Silti asian käsittely on vaatinut pitkään työtä. Tiedän, että en voi olla tasapainoinen itsellinen äiti, jos salaa pidän itseäni jollain tavalla epäonnistuneena ihmisenä sinkkuuteni vuoksi. Ei sellaisen henkisen painolastin kanssa voi rakentaa omanlaistaan pientä perhettä. Haikeuden tunteminen kumppanin puutteen vuoksi on eri asia, sen kanssa vielä voikin elää. Haikeudesta ei edes tarvitse päästää kokonaan irti.

Minusta tuntuu, että vasta tämän pitkän ajatustyön myötä olen alkanut hahmottaa, miten paljon kumppanitoive on elämääni hallinnut. Tietyllä tapaa olen aina ollut eräänlainen vastaranan kiiski, joka kulkee omia polkujaan eikä pelkää tehdä yleisestä normista poikkeavia ratkaisuja, mutta en sano, että se positio olisi ollut helppo. Olen salaa tai vähemmän salaa tapellut itsetunto-ongelmien kanssa suurimman osan elämästäni ja monissa sosiaalisissa konteksteissa aina kuulostellut kaikki aistit virittyineinä, olenko yhtä hyvä kuin muut. Kelpaanko. Vaatimattomiin parisuhdeyrityksiini olen valitettavasti lähtenyt katsomalla kumppaneita ylöspäin ja suunnilleen pidättänyt hengitystä odotellessa, milloin toinen kyllästyy minuun. Ja samalla olen tietysti yrittänyt esittää itsevarmaa ja huoletonta, yrittänyt olla näyttämättä millaisia paineita lataan suhteessa itseeni.

Enää en jaksa yhtään sellaista suhdetta. Nyt yksinkertaisesti riittää. Uskon, että kaikki aiemmat vaiheet on ollut tarpeellista käydä läpi, että pääsisin tähän pisteeseen. Olen oppinut pikku hiljaa arvostamaan itsenäisyyttäni sen sijaan että koko ajan miettisin, mitä vikaa minussa mahtaa olla kun en löydä ketään, eikä kukaan löydä minua.

 Minun mahdollisen tulevan lapseni on saatava kokea, että me - minä, hän ja koirat - olemme juuri oikean kokoinen perhe, josta ei puutu mitään eikä ketään. En pysty synnyttämään sellaista ilmapiiriä, jos salaa häpeän sinkkuuttani. Ja siksi en aio enää hävetä. En suostu siihen. En enää anna yleisen mielipiteen, yhteiskunnan normien, stereotypioiden tai oletusten määritellä sitä, millainen kolmekymppinen nainen tai lapsiperhe tai lapsen saamiseen soveltuva elämäntilanne on oikeanlainen ja hyväksytty. Olen ikäni kuulostellut muiden mielipiteitä ja odotuksia, mutta nyt en enää jaksa. Mitta on tullut täyteen.

On irtipäästämisen aika. Normeista ja odotuksista irtipäästämisen aika.
Sanotaan, että luopuminen ja vanhasta irti päästäminen on edellytys sille, että voi saada elämäänsä jotain uutta.
Ehkä minä olen tarvinnut jokaisen ihastuksissa, deittailuissa ja seurustelussa kokemani pettymyksen, epäonnistumisen tunteen, hetkellisen itsearvostuksen romahtamisen ja uudelleen kasaamisen, että kypsyisin tähän pisteeseen ja olisin valmis saamaan lapsen yksin. Yksikään kokemus ei ole ollut turha.
Ehkä asioiden on ollut tarkoitus mennä juuri näin.