Pari muuttujaa

Noin kuukausi sitten tein viimein työasioiden suhteen lopullisen päätöksen ja irtisanouduin nykyisestä vakituisesta työpaikastani. Olen töissä vielä kesäkuun loppuun ja siirryn sen jälkeen kokokaan firmaan, jossa nyt teen osa-aikaista työtä. Tässä meidän alalla soteuudistus tulee vaikuttamaan työmahdollisuuksiin todennäköisesti aika paljonkin, joten kieltämättä vähän arveluttaa millainen työtilanteeni parin vuoden kuluttua on. Toisaalta "vanhalla työnantajallani" tulee varmasti aina olemaan tarvetta hyvistä työntekijöistä, joten luotan siihen, että heille pääsee takaisin jos oikein tiukka paikka tulee. Toivottavasti ei tule, en millään haluaisi mennä "uralla" taaksepäin.

Tämän postauksen varsinainen aihe on kuitenkin se, että sain viimein asuntoni myydyksi. Kaupat ovat huomenna, ellei mitään yllättävää satu. Tämän asunnon on oltava tyhjä tuolloin kesäkuun lopussa, jolloin työnikin loppuvat.

Vähän sellainen tyhjän päälle putoava olo.

Ai että missäkö aion asua sitten heinäkuun alusta lähtien? Täytyy sanoa, että pitkän tähtäimen ratkaisusta en tiedä, mutta ensi alkuun muutan mökillemme noin 75 km päähän kaupungista. Aion heinä-elokuun tehdä tuolla nykyisessä sivutoimisessa, tulevassa päätoimisessa työpaikassani aika pientä asiakasmäärää, noin kolme päivää per viikko, ja arvioin että jaksan sen aikaa ajella tuota lähemmäs tunnin työmatkaa suuntaansa. Vastapainoksi saan viettää koko kesän mökillä metsän reunassa, järven rannalla.

Pitkän tähtäimen visiokin on ollut selvillä jo pari vuotta. Ainakin kerran olen siitä tässä blogissa maininnutkin. Haluan siis pienehkön, vanhan talon maaseudulta. Rintamamiestalon tai sotavuosia vanhemman pienen hirsitalon. Tonttia mielellään vähän reilummin. Ei naapureita ihan tontissa kiinni. Toisaalta en halua ihan syrjäänkään, sellainen 15-20 km työmatka sekä sijainti mukavassa kyläyhteisössä olisivat aika jees. Haaveilen kanoista, ehkä joskus kesälampaista (jos sitä maata olisi tarpeeksi tai lisää saisi vuokrattua), isosta aidatusta pihasta koirille, talon pintaremontoimisesta hengittävin materiaalein mahdollisimman paljon vanhaa säästäen, sekä tietenkin kirkkain värein. En koe, että maaseudulla asuminen olisi mahdollisen lapsenkaan kannalta mikään kamala ja kurja vaihtoehto. Olen itse kasvanut peltojen keskellä ja muistan lapsena salaa säälineeni keskutassa asuvia kavereita, joilla oli kauhean pienet pihat ja naapureita kaikkialla ympärillä. 

Vanhan talon ostaminen ei ole aivan yksinkertaista. Sanotaan, että turvallisinta olisi ostaa mahdollisimman alkuperäiskuntoinen, mutta hyvin perushuollettu talo. Sellaisen talon rakenteet ovat helpohkosti tutkittavissa, rakennustapa yksinkertainen ja niin ollen helposti ja edullisesti korjattavissa. Ikäkin kertoo jotain talon elinkelpoisuudesta, sillä jos pahoja rakennusvirheitä olisi aikoinaan tehty, ei esimerkiksi lähemmäs satavuotias talo olisi enää tänä päivänä pystyssä. 

No, tällaisia talojahan ei käytännössä juurikaan ole, varsinkin kun muutkin kriteerit kuten sijainti rajoittavat tarjontaa. Erilaisia peruskorjauksia ja saneerauksia läpikäyneitä taloja on tarjolla sitäkin enemmän. Riskialtteimpia ovat 70-80-lukujen remontit hengittämättömine materiaaleineen, lisäsiipineen ja jälkeenpäin lisättyine saunoineen. Enkä minä toisaalta tiedä, uskaltaisinko remonttitaidottomana ostaa täydellistä peruskorjausta vaativaa taloakaan, varsinkaan kun siihen lapsentekoprosessiinkin saakka pitäisi joskus päästä.

Syyt siihen, miksi haluan nimenomaan vanhan talon, ovat osin ideologisia ja osin tunnelmaan liittyviä. Toisaalta uutta taloa minulla ei olisi varaa rakentaa, eikä joku 80-luvun talo (joka ehkä saattaisi olla uusin mahdollinen johon minulla olisi varaa) olisi yhtään sen turvallisempi vaihtoehto kuin "oikeasti vanhakaan". Kieltämättä minua hiukan pelottaa, miten pystyn minimoimaan talokauppohin liittyvät riskit. Lapsihaavekin vaikuttaa tähän asiaan ja luo jälleen kerran lisää painetta; minulla ei todellakaan olisi varaa tuhlata elämäni viimeisiä hedelmällisiä vuosia mihinkään hometaloriitaan.

Joten paljon muuttujia on taas ilmassa. Sen jälkeen kun varmistui että tälle asunnolle todella löytyi ostaja, on talohaaveiden pohtiminen ja Etuovi.comin selaaminen täyttänyt ajatukseni lähes täysin, ja lapsihaave on taas väliaikaisesti jäänyt vähän taka-alalle. Olen vähän sellainen ihminen, että innostun aina kustakin asiasta kerrallaan aivan täysillä, ja muut asiat saavat siinä kohtaa vähän väistyä. Kieltämättä hiukan ahdistaa, miten onnistun sovittamaan yhteen nämä maallemuutto- ja lapsihaaveeni. Kun yhtälöön lisätään vielä työelämän muutos, tuntuisi jo lottovoitolta jos kaikki nämä asiat menisivät putkeen. Toisaalta taas mitään ei koskaan saa, jos ei uskalla yrittää...

Ei muuta sanottavaa

Nyt on taas se vaihe, että ajattelen vauvoja oikeastaan päivittäin. Asia ei jatkuvasti ole ihan näin paljoa mielessäni, vaikka noin niinkuin yleisesti ottaen toki koko ajan olen sitä mieltä, että ehdottomasti haluan lähitulevaisuudessa lapsen. Välillä lapsiasia on silti mielessä enemmän taka-alalla.

Mutta sitten ovat nämä kaudet. Ajattelen lapsitoivettani enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Näen unia vauvoista. Luen netistä kaikki mahdolliset keskustelut ja blogit joissa käsitellään lapsen saamista itsellisenä naisena. Yritän löytää uutta luettavaa, vaikka tiedän, että sitä ei ole määräänsä enempää. Haluaisin itse kirjoittaa aiheesta, mutta en keksi enää mitään sanottavaa.

Ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin tämä yksi asia: Haluan lapsen.

Viime vuoden lopulla ajattelin, että hakeutuisin klinikalle nyt alkuvuodesta. Todennäköisesti kuulisin siellä ensimmäiseksi painonpudotusvaatimuksen, jonka suuruus varmaankin masentaisi. Mutta siitä huolimatta voisin ainakin jollain tavalla viedä asiaa eteenpäin. No, sitten tuli parin tonnin autoremontti, sitten työelämän tilanne luisui siihen pisteeseen että oli pakko tehdä päätös työpaikan vaihdosta, joka vetää taas talouden hiukan arvaamattomampiin kantimiin. Asuntokin pitäisi laittaa taas myyntiin. Elämässä on niin paljon kaikkea, että huomaan lykkääväni jälleen hoitoihin hakeutumisen ajankohtaa.

Pääni sanoo, että olen nyt monestakin syystä niin stressaantunut ja elämäni on niin tukossa, että on pakko odottaa tilanteen tasaantumista ennen kuin voin ajatella uusia elämäntavoitteita. Kuten sitä lasta. Mutta samalla mietin, ovatko nämä tekosyitä. 

Olen aika monta kertaa isoja päätöksiä tehdessäni vatvonut todella kauan ja keksinyt joka kerta miljoona syytä, joiden vuoksi en voi tehdä päätöstä nyt. Mutta sitten on kuitenkin käynyt niin, että kun olen työstänyt mielessäni asiaa riittävän pitkälle ja saanut henkisesti päätöksen tehtyä, ne miljoona syytä ovatkin alkaneet tuntua aivan toisarvoisilta. En voi olla miettimättä, liittyykö tähän lapsiasiaan jokin samansuuntainen psykologinen prosessi.

Olin 21-vuotias hoitoalan opiskelija, kun vuonna 2005 koin ensimmäisen vauvakuumeeni. Olin silloin työharjoittelussa synnyttäneiden vuodeosastolla. Se oli ensimmäinen kausi elämässäni, jolloin luin (puoliksi salaa itseltänikin) vauva-aiheisia keskustelupalstoja ja blogeja. Silloin oma lapsi oli kuitenkin äärimmäisen teoreettinen "sitten joskus" -asia, ei missään nimessä sellainen juttu jota olisin aktiivisesti lähtenyt työstämään, en vaikka olisin ollut parisuhteessakin. Siitä on nyt 13 vuotta. Eikä minulla edelleenkään ole sitä lasta.

No onko sitä aikaa nyt paljon vai vähän?

Jatkan vähän edellisen tekstini aiheen pohdintaa, sillä sain tekstiin kivoja kommentteja. Kommenteissa rauhoiteltiin, että onhan minulla mahdollisesti viitisen vuottakin aikaa, mahdollisesti enemmänkin.

Niin. Onko aikaa paljon vai vähän? Kaikkein hankalinta on, kun ei tiedä omalle hedelmällisyydelleen tarkkaa "parasta ennen" -päivää. Tai toisaalta - ehkä se sitten vasta kamalaa olisikin.

Usein puhutaan, että hedelmällisyys heikkenee selvästi 35 ikävuoden jälkeen. Minua tämä on usein hämmentänyt, itse kun olen tilastoista ymmärtänyt pikemminkin, että hedelmällisyys heikkenee asteittain, ja että tahti toki kiihtyy iän myötä, mutta että ei ole olemassa mitään selkeää rajapyykkiä, jonka jälkeen hedelmällisyys suorastaan romahtaisi. Kuitenkin tuosta 35 vuoden iästä puhutaan usein tällaisena rajapyykkinä.

Helsingin Sanomat teki aiheesta muutama vuosi sitten jutun, laitan sen *tähän* linkin taakse. Artikkeli on pelkästään tilaajien luettavissa, mutta referoin siitä muutamia kohtia tähän tekstiin. Artikkelin otsikko on "35 ikävuotta ei olekaan äitiyden takaraja".

Arikkelissa mainittujen tilastojen mukaan 30-vuotias tulee vuoden yrityksen kuluessa raskaaksi 76 prosentin todennäköisyydellä, 35 -vuotias 66 prosentin todennäköisyydellä ja 40 -vuotias 44 prosentin todennäköisyydellä. Tästä voidaan laskea, että raskaaksi tulemisen todennäköisyys laskee 30-35 -ikävuoden välillä 10 prosenttia ja 35-40 ikävuoden välillä 21 prosenttia. Hedelmällisyyden heikentyminen näkyy siis selvästi, mutta en silti kutsuisi tätä hedelmällisyyden "romahtamiseksi". Todellinen tilastollinen romahtaminen - siten kuin minä sanan "romahdus" ymmärrän - tapahtuu sitten vasta neljänkympin jälkeen.

Helsingin Sanomien artikkelissa otetaan esille myös, että nykypäivänä käytetyimmät hedelmällisyystilastot (joihin pohjautuvat nuo ylempänä esitetyt prosentit sekä myös yleinen uskomus 35 ikävuoden takarajasta) perustuvat Ranskan vallankumouksen ajan kirkonkirjoista johdettuihin tietoihin. Noina vuosisatoina moni asia aina yleisestä terveydestä ja elinajanodotteesta lähtien oli toisin, joten voidaan kyseenalaistaa ovatko tilastot käyttökelpoisia enää nykypäivänä.

Artikkelissa haastateltu naistentautien erikoislääkäri toteaa, että on osittain sopimuskysymys, asetetaanko hedelmällisyyden heikkenemisen merkkipaalu 36 ikävuoden, 38 vuoden vai 40 vuoden kohdalle. Hedelmällisyys kun tosiaan heikkenee asteittain, ja yksilökohtaiset erot ovat suuria. Tällä vuosikymmenellä tehdyn tanskalaistutkimuksen mukaan jopa 78 % 35-40 -vuotiaista naisista tuli raskaaksi vuoden yrityksen kuluessa, mutta tätä tutkimusta on kritisoitu liian pienestä otannasta (2800 naista) ja siitä, että siihen osallistui sekä ensi- että uudelleensynnyttäjiä.

Yhteenvetona voisi sanoa, että aika lähelle neljääkymppiä saakka on tilastollisesti todennäköisempää tulla kuin olla tulematta raskaaksi, varsinkin jos on valmis käyttämään raskaampia hedelmöityshoitoja. Se on toki lohdullista. Mutta hedelmällisyyden heikentyminen on ennen kaikkea yksilöllistä, eikä sen vuoksi ole olemassa mitään turvallista rajaa johon saakka voisi varmuudella odottaa. Se tekee tämän asian puntaroimisesta arvaamatonta.

Minulta on joskus kommenteissa kysytty, olenko miettinyt että tutkituttaisin labrakokeilla munasarjojen jäljellä olevaa kapasiteettia, munasolujen pakastamisestakin on ehkä joskus mainittu. Itse olen kuitenkin ajatellut, että labra-arvojen kauttakaan ei voisi saada mitään varmaa tietoa siitä, että olisi vielä turvallista odottaa - niiden myötä voisi korkeintaan tulla tieto siitä, että on jo todella kiire, eikä se paniikkikaan auttaisi minua yhtään. Munasolujen pakastaminen taas on minun mielestäni aina tuntunut jotenkin tosi teoreettiselta ja kaukaiselta asialta, varsinkin kun siihen menisi rahaakin niin paljon, että samalla summalla tekisi jo varsinaisia hoitoja pitkän matkaa. Ja minulla kuitenkin raha on yksi keskeisiä hidasteita tällä matkalla.