Tapasin tänään yhtä vanhaa tuttuani, jonka kanssa olimme yhteisen harrastuksen kautta aika tiiviisti tekemisissä muutaman vuoden siinä vähän alle kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen yhteydenpito loppui oikeastaan kokonaan, kunnes nyt törmäsimme toisen harrastuksen parissa. Tässä välissä tämä vanha kaverini on löytänyt puolison, ostanut talon, saanut kolme lasta ja perustanut yrityksen. Nuorin lapsi on vauva, joka oli tässä tapaamisessamme mukana. Vaihdoimme kuulumisia, ja kerroin yhteisestä tutustamme, johon minä olen yhteisten aikojemme jälkeen pitänyt yhteyttä, mutta tämä toinen kaveri ei. Tämä yhteinen tuttumme puolestaan on vaihtanut parisuhteesta toiseen, muuttanut miehen luo, opiskellut, tehnyt harrastuksestaan ammatin ja saanut kaksi lasta.
Entä minä? No, olen käynyt töissä ja tehnyt yhden lisätutkinnon.
Joskus sitä ei vaan jaksaisi. Yksi raskaita vaiheita on ollut se, kun tässä kolmen kympin kieppeillä osa kavereista on lähtenyt jo uudelle kierrokselle: kun ensimmäisessä vakiintuneemmassa, alle parikymppisenä solmitussa suhteessa on tehty lapset, ostettu talo ja lopulta erottu, on nyt muutaman vuoden kuluttua perustettu uusperheitä ja saatu uusia yhteisiä lapsia nykyisten kumppaneiden kanssa. Tiedän, ei kukaan elämäänsä tuollakaan tavalla suunnittele. Uusien suhteiden taustalla on myös vaikeita vaiheita ja suru ydinperheunelman rikkoutumisesta. Mutta en minäkään suunnitellut näin.
Yhden tällaisen uusperheen vauvaa menen viikonloppuna katsomaan. Ostan huomenna viemisiksi jonkun söpön vauvanvaatteen, sellaisen jollaisia haluaisin ostaa omalle lapselleni.
Mietin tänään, että minä varmaan ihmissuhteiden alueella käyn läpi nyt sitä vaihetta, mikä tavallisesti käydään noin parikymppisenä; on haparoivia parisuhdeyrityksiä ja epävarmuutta, kelpaamattomuudentunnetta ja mahdottomalta tuntuva haave hyvästä, vakiintuneesta suhteesta. Siihen on syynsä, miksi en voinut käydä näitä askeleita läpi aikaisemmin. Osittain kyse on ehkä myös sattumasta.
Ehkä minunkin elämässäni asiat menevät ihan tavanomaisia latuja, mutta vain hitaammin. Ehkä olen nelikymppinen tai nelivitonen, kun se mystinen rakastava ja pitkään sitoutumiseen kykenevä kumppani tulee vastaan. Se on minulle ihan ok.
Mutta lapsia en hänen kanssaan ehdi saada. Ne on tehtävä itse ja yksin.
Näin minäkin olen ajatellut, että se mies (minun tapuksessa mies) tulee vastaan vasta vähän kypsemmällä iällä. Harmi vaan ettei lapsia voi silloin enää välttämättä saada. Siksi lapsi ensin, ja mies myöhemmin, jos koskaan.
VastaaPoistaMinulle ainakin teetti paljon töitä oppia erottelemaan parisuhde- ja lapsitoiveet toisistaan, mutta olen iloinen että asia on mielessäni jäsentynyt näinkin pitkälle. Joskus asiat vaan joutuu tekemään tavallisesta poikkeavassa järjestyksessä. Onneksi meillä molemmilla on ollut mahdollisuus siihen.
Poista