Unia ja viettejä

Ensimmäisessä unessa olen vuorokauden ikäisen vauvan äiti. Vauva on tyttö, ja juuri sen näköinen kuin vauvat meidän suvussa yleensä: tummatukkainen ja vanttera, sirrisilmäinen menninkäislapsi. Olen synnytyssairaalassa, on yö ja hämärää ja viileää. Istun sängyn laidalla ja otan vauvan syliin siitä sellaisesta muovisesta kaukalosta jollaisissa vauvat sairaaloissa nukkuvat. Yritän imettää sitä, mutta en oikein osaa. Muistan ihmetyksen siitä, että tämä tosiaan on minun vauvani, ja saan ottaa sen syliin kysymättä lupaa keneltäkään. Herättyäni muistan selvästi, miltä vauvan kehon lämpö ja silkkisen pään paino käsivarttani vasten tuntuivat.

Seuraavassa unessa lapsi on jälleen tyttö, mutta tällä kertaa jo lähellä taaperoikää. Hän ei myöskään näytä yhtään minun lapseltani, sillä hän on hyvin siro ja vaalea. Unen aikana suoritan kaikenlaisia hoitotoimenpiteitä, syötän, puen ja vaihdan vaippaa. Äitini häilyy jossain taustalla, olemme ehkä hänen luonaan kylässä. Herättyäni muistan jälleen selvästi, miltä lapsi tuntui sylissäni.

Yleensä uneni ovat pääasiassa visuaalisia. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt unia, joissa tuntoaistimukset olisivat näin vahvasti mukana. Ne tuovat uniin huiman toden tunnun. Muutama päivä jälkimmäisen unen jälkeen katson jotain ohjelmaa televisiosta, ja näen kuinka joku kantaa noin vuodenikäistä lasta samalla tavalla kuin minä itse jälkimmäisessä unessa; muisto lapsen painosta sylissäni välähtää mieleen yhtä vahvana kuin olisin oikeasti kokenut sen. Kokemus on niin vahva että henkeni salpautuu ja kurkkua alkaa kuristaa. Aivan kuin kaipaisin jotain, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan. Niin kuin oikeastaan kaipaankin.

Varsinkin kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen olen alkanut hahmottaa, mitä tarkoittaa kun lapsenkaipuu tuntuu sisäsyntyiseltä vietiltä, jota olisi suuri tarve päästä toteuttamaan. Tunne on pohjimmiltaan hyvin fyysinen ja vaistonvarainen.

Enkä voi olla miettimättä, tunteeko suurin osa ihmisistä jotain vastaavaa silloin, kun seksuaaliset halut ja pariutumisvietti alkavat teini-iässä herätä? Tällaiselta vietiltäkö senkin olisi pitänyt tuntua?

Olen usein ihmetellyt, miten suurella osalla ihmisistä erilaiset romanttiset ja seksuaaliset ihmissuhteet ja kokeilut näyttävät suht luontevasti tupsahtavan osaksi elämää, kun taas minulle ihmisten pariin hakeutuminen tässä tarkoituksessa on aina ollut tietoista puurtamista. Minut on aina ajanut deittailemaan puhtaasti psykologinen tarve kiintyä toiseen ihmiseen, sekä tietoiset mielikuvat siitä, millaisia positiivisia asioita ajattelen parisuhteeseen liittyvän. En ole koskaan tuntenut sellaista fyysisenä tarpeena tuntuvaa seksuaaliviettiä, joka toimisi moottorin tavoin ja ajaisi sisäsyntyisesti hakemaan kokemuksia toisen ihmisen kanssa.

Niissä suhteissa joita minulla on ollut, olen kyllä aina ollut seksuaalisesti halukas. Mielikuvaani hyvästä parisuhteesta liittyy itsestäänselvänä osana suhteellisen aktiivinen, välitön ja rento seksielämä. Mutta minun elämässäni täytyy olla ihminen jonka kanssa haluan seksuaalista läheisyyttä, ennen kuin haluan seksuaalista läheisyyttä. Jos sellaista ihmistä ei satu lähipiirissä olemaan, on liian helppoa jämähtää ja tottua olemaan yksin.

Jos kuvittelen mielessäni seksuaalivietin, joka vastaisi fyysisyydessään ja vaistonvaraisuudessaan omaa lapsenkaipuutani, alan äkkiä ymmärtää paljon paremmin miksi seksistä vouhkataan kaikkialla niin paljon. Jaa että tässäkin asiassa olisi voinut päästä paljon helpommalla. Onkohan tässä sitten yksi minun sinkkuuteni salaisuuksista?