Mahdollisesti tuleva sinkkuäiti soutaa ja huopaa

Kun kirjoitin parin päivän takaista tekstiä hoitoihin hakeutumisesta, tuli taas se tunne, että koko projekti hetken aikaa tuntuu paljon todellisemmalta. Minulle jo pelkkä ajatus hoitoihin hakeutumisen aikataulusta riittää tässä kohtaa tuottamaan sen tunteen.

Itse olen tarvinnut ja tulen tarvitsemaan miettimisaikaa paljon, vaikka periaatteessa olen jo päätökseni tehnyt. Ihailen niitä naisia, joille hoitoihin hakeutumisen päätös kypsyy nopeasti ja joilla on valmius tarttua toimeen saman tien. Vaikka toki moni on tehnyt alustavaa ajatustyötä pitkään ja yksin, eikä sen vaiheen osuus näy täällä blogien ja nettikeskustelujen maailmassa. Suurin osa saapuu "tänne" vasta siinä vaiheessa kun hoidot ovat jo konkretiaa. Itse olen kuitenkin kaivannut jonkinlaista reflektiotukea jo varhaisessa vaiheessa, sen vuoksi olen jo nyt puhunut tästä mahdollisuudesta myös perheelle ja ystäville. Se on myös yksi syy minkä vuoksi pidän tätä blogia. Ehkä tarvitsen ympäristön tukea ja kannustusta enemmän kun moni muu, sillä muutokset ovat aina olleet minulle haastavia. Olen turvallisuushakuinen, ja päätöksenteko jää helposti vatvomisen jalkoihin. Samasta syystä elämäni on ollut keskimäärin aika tylsää: koko elämä saman maakunnan sisällä, kymmenen vuotta samalla työnantajalla, yhdeksän vuotta samassa asunnossa, jokunen vaatimattomaksi jäänyt seurusteluyritys. En ole todellakaan se tyyppi, joka elää villiä ja vauhdikasta sinkkuelämää ja "unohtaa" sen vuoksi hankkia perheen ajoissa.

Kun mietin tätä prosessia, kaiken pohjalla on tunne siitä, että tuntuisi niin luontevalta ja oikea-aikaiselta saada lapsi, elää lapsiperhe-elämää. Tuntuu oikea-aikaiselta priorisoida tämä toive ykköspaikalle elämässä. Kai se on jokin syvä biologinen tarve, hormoneihin kytkeytyvä ja alkukantainen.

Hiukan lähempänä pintaa vallitsee innostus siitä, millaista kuvittelen odotusajan, vauvavaiheen ja isomman lapsen vanhemmuuden positiivisten puolien olevan; näen itseni shoppailemassa vauvanvaatteita ja tavaroita ja järjestelemässä niitä kotona söpöihin pinoihin, mietin keiden ystävien kanssa olisin samassa elämäntilanteessa, laskeskelen minkä ikäisiä ystävieni tällä hetkellä pienimmät lapset olisivat silloin kun minun lapseni aikaisimmillaan syntyisi, olisiko heistä ajan mittaan minun lapseni kavereiksi, vai ehtisikö ikäero venyä liian suureksi. Mietin nimiä ja sitä millä sanankäänteillä ilmoittaisin Facebookissa vauvan syntymästä. Toki nämä ovat niitä pintapuolisempia asioita, tiedän sen. Mutta koen myös, että minulla on tarve kuvitella todemmaksi ja konkeettisemmaksi elämääni vanhempana.

Ja sitten pitkästä aikaa iskee epävarmuus ja - myönnän - jonkinlainen huonommuudentunne. En vieläkään täysin hyväksy sitä, että en ole tähän mennessä löytänyt oikeaa, kunnollista parisuhdetta. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole yrittänyt enemmän. Pitäisikö vieläkin yrittää, vaikka väen väkisin ja hammasta purren? Sen mahdollisen lapsen vuoksi? Sydämeni sanoo, että ei se suhde sillä tavalla tule löytymään, mutta velvollisuudentunto laittaa vastaan. Velvollisuus etsiä kumppani, voihan huokaus. Voiko väkinäisempää lähtökohtaa olla?

Luulen, että jos olisin hetero, en olisi lapsisuunnitelman suhteen vielä tässä(kään) pisteessä. Mieskumppanin etsinnässä kun on aina se mahdollisuus, että asiat etenevät nopeastikin jos se kumppani sattuisi löytymään. Toivoa kumppanin löytymisestä ajoissa olisi siis vielä tässä vaiheessakin enemmän. Naisen kanssa perheen perustaminen ei ole yhtä yksinkertaista eikä nopeaa. Sen vuoksi hedelmöityshoitoihin turvautuminen ei tunnu ihan niin suurelta askeleelta, ja olisihan lapsen tekotapa sitä paitsi sama parisuhteessakin. Eikä lapsella silloinkaan olisi isää. Mutta tuntuu se suurelta askeleelta silti.

Välillä pelkään, että parisuhteettomuuteen liittyvät itsetunto-ongelmani leviäisivät käsiin sitten jos todella jossain vaiheessa raskaudun. Raskaana oleminen on elämänvaihe, jossa ihmisellä automaattisesti oletetaan olevan kumppani. Se on elämänvaihe, jossa lähes kaikilla muilla on kumppani. Asian kanssa joutuisi olemaan vastatusten ihan koko ajan. Minulla on valitettavasti ikävä taipumus olla se ihminen, jonka lasi on aina puoliksi tyhjä. Entä jos vauvan saaminen toisi entistä suuremmin pintaan surun puolison puuttumisesta?
Tai sitten olisin niin vauvan lumoissa, etten muuta todellisuutta muistaisikaan. Ja olenhan minä toisaalta tottunut olemaan yksin.

Ja sitten on todellisia first world probleemeja. Yhtenä päivänä huomasin miettiväni, miten voisin pitää lapselle ristiäiset/nimiäiset, kun niihin tulisi porukkaa niin vähän, että nolottaisi. Vain minun kolmehenkinen oma perheeni (kun ei se ainoa sisarus ole myöskään tajunnut pariutua ja perheellistyä, ja isäkin meni kuolemaan), yksi elossa oleva isovanhempi (siis hypoteettisen lapsen isoisovanhempi - jos hän on elossa ja kyläilykunnossa vielä silloin) ja kummit. Tässäpä loistava alku sinkkuäidin lapselle: "Joo ei me pidetty sulle sitten ristiäisiäkään, kun ei ollut oikein ketään jota niihin kutsua, katos kun sulla raukalla ei ole isää eikä niin ollen isän sukuakaan kun äitisi on tämmöinen vässykkä joka ei pariutuakaan osannut..." Mutta joo, tämä on ehdottomasti niitä asioita joita kannattaa pohtia siinä vaiheessa kun vasta harkitsee hedelmöityshoitoihin hakeutumista... Not.

Välillä, nykyään jopa suurimman osan ajasta koko ajatus lapsen saamisesta tuntuu sitten taas aivan luontevalta, jopa sellaiselta, että näinhän sen tietenkin kuuluukin mennä. Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana. Ja se on pääasia.