Ensikäynnillä klinikalla, tavallaan

Mietin pitkään, miten tämän kirjoituksen otsikoisin, tai mistä aloittaisin.

Tilanne on se, että kävin viimein klinikalla. Niin sanotusti "ensikäynnillä", jos se nyt edes tässä tapauksessa lasketaan sellaiseksi. Tiesin jo ennen käyntiä, että tulen maksamaan käytännössä vähintään satasen siitä, että minua kehotetaan laihduttamaan ja tulemaan sitten uudestaan, mutta halusin silti mennä. Halusin kai lähinnä näyttää itselleni että olen tosissani tämän asian kanssa.

Sitä paitsi, mitä vaihtoehtoja minulla on? Olen viimeiset kaksi vuotta koko ajan sanonut itselleni, tämän blogin lukijoille sekä muutamalle ystävälle, että menen klinikalle sitten, kun saan painonpudotusta vähän alkuun. Sitten kun minulla on jo valmiiksi tunne, että pystyn siihen. Enkä ole kuitenkaan saanut painonpudotusta alkuun, päin vastoin. Toissa kesän jälkeen olen lihonut ihan jonkun verran, ihan huomaamatta, ilman sen suurempia muutoksia kuin se, että ruokarytmi hiukan sekaantui talon ostamisen ja edellisestä työstä irtisanoutumisen jälkeen. Oma kokemus on, että mitään kovin dramaattista ei ole syömisessä tapahtunut, mutta niin vain painoa on yhdessä hujauksessa arviolta ainakin 10 kg enemmän kuin viimeksi. Ja sitä oli entuudestaankin PALJON.

Mutta menin silti klinikalle. Viimeinkin.
Halusin puhua ääneen lääkärille siitä, että haluan joskus saada lapsen. Halusin tehdä tästä prosessista totta.

Lääkäri oli todella ystävällinen. Kysyi lyhyesti parisuhdehistoriasta ja kertoi hoitoprosessiin kuuluvasta psykologin konsultaatiosta (hän tosin käytti sanaa terapeutti). Aloitin itse sopertelemalla sekavasti, että tiedän kyllä, että ylipaino on ykkösongelma tässä prosessissa, mutta että halusin silti tulla alustavasti puhumaan asiasta.

Sitten puhuttiin siitä ylipainosta, jota on siis niin paljon, että jopa alle BMI 40 lukemiin (eli alle sairaalloisen ylipainon rajan) on matkaa. Suuren osan aikuisikääni olen ollut siellä hiukan yli BMI 40 tuntumassa ja parhaimpina aikoina vähän alle. Parina viime vuonna tilanne on sitten vielä noistakin lukemista karannut käsistä. En tykkää puhua kiloista ääneen, mutta olen 168 cm pitkä. Halukkaat voivat käydä siis laskemassa, minkä tyyppisistä lukemista tässä puhutaan.

Lääkäri oli sillä tavalla fiksu ja tolkun ihminen, että keskustelussa keskityttiin kokonaisvaltaiseen elämäntapamuutokseen eikä hän lähtenyt suosittelemaan mitään pussikeittodieettejä. Minä tiedän itse, että vaikka en olekaan diagnosoidusti syömishäiriöinen, minulla on kiistatta sellaisia piirteitä, ja tiukkaan struktuuriin perustuva laihduttaminen on pahinta mitä voin itselleni tehdä. Suurin osa tästä viimeisimmästä lihomisesta on tullut sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten laihdutin supertiukalla Cambridge -dieetillä noin viitisentoista kiloa. Kun homma sen jälkeen lähti käsistä, se lähti ihan kunnolla. Laihduttaminen lihotti minua. Oli hyvä, että lääkäri oli samoilla linjoilla, eikä nähnyt laihtumista pelkästään matemaattisena asiana. Sitä kun se ei ainakaan minun kohdallani ole.

Sitten ultrattiin. Olin etukäteen miettinyt, että olisi ihan kauheaa, jos tässä kohtaa saisin tietää, että esim. munasarjat näyttäisivät todella passiivisilta, tai jos minusta vaikka otettaisiin labroja joissa todettaisiin, että munasarjojen kapasiteetti ja sitä myöten myös aika olisi loppumassa ihan just nyt. Ihan hirveästi ultraaminen ei antanut tietoa, lääkäri sanoi että sisäelimiä ympäröivä rasvakudos haittaa jonkin verran näkyvyyttä, ja että joka tapauksessa tiedetään, että munasarjojen tilanne tulee paranemaan sitten kun laihdun. "Joitakin follikkeleita" joka tapauksessa näkyi molemmilla puolilla, ja kohdun limakalvo vastasi sitä mitä sen tässä kierron vaiheessa kuuluu olla. Kuulemma myös melko säännöllinen kuukautiskiertoni on hyvä merkki.

Mitään sen tarkempaa jatkosuunnitelmaa ei tehty, lähinnä sain vinkkejä painonpudotukseen ja suosituksen siitä, mitä kautta voisin hakea siihen apua. Kysyttiin myös, olenko harkinnut lihavuusleikkausta. En ole koskaan harkinnut, ja vielä vähemmän nyt kun tiedän, että leikkaus toisi monen vuoden tauon mahdollisuuteen yrittää raskautumista. Omin avuin laihtuminen taas voisi teoriassa tuoda avun nopeammin, jos vaan pystyn siihen.

Sovittiin, että voisin varata uutta aikaa esimerkiksi ensi keväänä, jos siihen mennessä olen saanut painoa jonkun verran pois. Sitten voitaisiin katsoa uudestaan tilannetta ultralla, sekä ottaa hormonaalisia verikokeita. Niitäkään ei kuulemma kannata ottaa nyt, sillä laihtuminen tulee parantamaan niidenkin tilannetta. Tämä oli itselleni yllätys, olin luullut että esim. AMH -arvoon vaikuttaa ainoastaan ikä.

Kyselin itse, onko jotain tiettyä painoindeksirajaa, jolla hoitoihin voisi päästä. Ilmeisesti ei, mutta minun tilanteessani jossain siellä alle 40 tuntumassa olisi hyvä olla. En ole kuulemma vielä ihan tolkuttoman vanha, joten sitä ei kannata stressata, vaan nyt ihan oikeasti keskittyä rauhassa siihen painonpudotukseen. Tämä on ihan totta, mutta samalla masentavaa. Jos pudotettavaa olisi esimerkiksi vain kymmenisen kiloa, olisi helpompaa asettaa jo jotain aikatavoitetta, mutta nyt sitä matkaa on vielä niin tolkuttoman paljon, että hoitoihin saakka pääseminen on edelleen vain epämääräinen "sitten toivottavasti joskus" -tason asia.

Olin toivonut, että käynnin myötä itselleni tulisi sellainen olo, että nyt olen laittanut prosessia käyntiin, että ihan oikeasti olen matkalla kohti äidiksi tulemista.
Tapahtuiko niin? Vastaus on kyllä ja ei.
Oli tärkeää ja mukavaa, että mahdollisesta lapsesta ja raskaaksi tulemisesta puhuttiin konkreettisesti, mahdollisesti minunkin tulevaisuuteeni kuuluvana asiana.
Mutta samalla laihtumistavoitteen suuruuden konkretisoituminen masensi. Mitään yllättävää siinä ei ollut, mutta ehkä olin itsekseni yrittänyt kaunistella asiaa, ajatellut että äkkiäkös minä tästä useammankymmenen kiloa laihdutan, vähän vaan katson syömisten perään ja sitten ensi kesänä kävelen hoitoihin ja olen vaikkapa syksyllä raskaana. Mutta ei se tule menemään niin. Tilanteesta ja kiloista ääneen puhuminen konkretisoi sen. Mutta ehkä minä tarvitsin sitä.

Täytyy vaan ajatella, että tilanne voisi olla huonompikin.
Voisi olla, että kuukautiskiertoni olisi täysin sekaisin.
Voisi olla, että minulla olisi lihavuuden lisäksi tai sijasta jokin muu raskautumista vaikeuttava sairaus.
Voisi olla, että olisin muuten samassa tilanteessa, mutta iältäni jo lähellä neljääkymppiä tai yli sen.

Lohtu on laiha, mutta se on olemassa.

Pärjäisinkö?

Tavallinen arkipäivä, lähden töistä klo 17:45 ja ulkona on jo pimeää. On nälkä, eikä aavistustakaan siitä mitä ruokaa tekisin, joten pakko kai pyörähtää kaupan kautta. Kotona lenkitän koirat hätäisesti ja tuikkaan puuhellaan tulet, sopivankokoiset halot alkavat taas olla vähissä ja mietin, että täytyisi pitää puuntekotalkoot. Ehkä viikonloppuna. Toiselle koiralle pitäisi varata eläinlääkäriaika, nivelrikkoinen seniori on taas vähän epäpuhdas liikkeessä. Syön hätäisesti jotain epäterveellistä ja nopeaa, enkä tietenkään kaupassa jaksanut miettiä tätä päivää pidemmälle, joten huomenna sama ruokapähkäily on taas töiden jälkeen edessä. Haluaisin jo lösähtää sohvalle Netflixin ääreen ja kellokin lähentelee kahdeksaa, mutta vanhassa navetassa asuvat kanit on hoidettava, tiskit laitettava koneeseen ja koirat ruokittava. Ilta-askareiden ohessa tajuan, että kirjaston kirjat ovat useamman päivän myöhässä, enkä taaskaan muistanut soittaa teleoperaattorille luvattua hitaammasta nettiyhteydestä valittaen. Kun illalla menen nukkumaan, on jälleen kerran tunne, että olen ehtinyt hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät ja pakollisimmat asiat.

Joskus, tai itse asiassa aika useinkin mietin, miten pärjäisin jos tässä kaikessa olisi mukana vielä lapsi. Lapsi, jonka kaikista asioista vastaisin itse ja yksin. Lapsi, jolla ei olisi toista vanhempaa.

Haluan sen lapsen, edelleen. Mutta entä jos elämä olisi sen jälkeen pelkkää hallitsematonta kaaosta?

Käsite "ruuhkavuodet" on varattu lapsiperheellisille, sille ihmisryhmälle jonka elämä on yleisesti tunnustetusti kiireistä ja hektistä. En tiedä, mitä minun elämäni sitten on. Olenko epäonnistunut jotenkin olennaisesti, kun olen ihan vaan sinkkuillessani onnistunut luomaan tunteen kiireisestä arjesta? Pitäisikö tämä kaikki hallita jotenkin paremmin?

Olen luonteeltani vähän sellainen suurpiirteinen boheemi. Voisin suunnitella arkeni paremmin ja opetella vaikkapa pitämään listaa muistettavista asioista. Muistan ja jaksan silti käydä töissä, maksan laskut, hoidan lemmikit ja pidän auton ajokunnossa. Silloin tällöin jopa siivoan ja hoidan pihaa. En tiedä, pitäisikö itsellisen äidin kuitenkin olla jotenkin poikkeuksellisen pedantti ja järjestelmällinen selvitäkseen yksin lapsen kanssa?

Toisaalta, eikö elämä nykyään ole kiireistä aina ja kaikkialla, siviilisäätyyn, lasten määrään tai pedanttisuuden asteeseen katsomatta? Enkö minä saa toivoa lasta siitä huolimatta, että elämä on täyttä jo nyt? Onko muiden itsellisten äitien elämä ennen lapsen saamista ollut kauhean väljää, kiireetöntä ja vapaata velvollisuuksista? Pitäisikö elämässä olla reilusti lapsen mentävä aukko aikaa ja energiaa, että lapsesta haaveilu olisi jotenkin realistista?

35

Se tuli täyteen viime viikolla. 35 vuotta. Maaginen rajapyykki, hedelmällisyyden kiihtyvä romahtaminen.

Harmi, ettei minulla ole minkäänlaista vauvakuumetta.
Tai ei se sinänsä harmi ole, sillä kuumeilen tai ajattelen mitä tahansa, minulla ei tällä hetkellä kuitenkaan ole minkäänlaisia mahdollisuuksia lähteä hedelmöityshoitoihin.

Lähinnä tämä ikä tuntuu tällä hetkellä ärsyttävältä rasitteelta. "To do" -listalle täytyy siis lähiaikoina ja -vuosina talon remontoimisen, opiskeluhaaveiden, työn tekemisen, elämäntaparemontin ja harrastuksissa kehittymisen lisäksi lisätä myös kohta "ratkaise kysymys siitä, aiotko lisääntyä".

Mikä ärsyttävä vastuu, koko loppuelämän suunnan ratkaiseva valinta.
Joka ei lopulta viime kädessä välttämättä ole edes valinta.

En haluaisi periaatteessa ajatella asiaa ollenkaan.

Aikataulusta, osa 3.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen loppukesällä 2017. Nyt erehdyin lukemaan noita alkuajan kirjoituksia uudestaan. Tuolloin olen pohtinut hedelmöityshoitoihin hakeutumisen aikataulua seuraavasti:

"Mielessäni olen asettanut aikarajan noin vuoden päähän. Ehkä ensi kesänä. Ehkä ensi syksynä voisin jo hyvällä säkällä olla raskaana. Ja niin ollen lapsi voisi syntyä aikaisintaan keväällä 2019."

Voi apua!

Tiesin toki jo tuolloin kirjoittaessani, että silloin pohtimani aikataulu oli äärimmäisen yltiöoptimistinen. Enkä tietenkään koskaan ole ajatellut, että hoitoihin hakeutuminenkaan takaisi nopeahkoa raskaaksi tulemista. Mutta olihan sitä mukava spekuloida, pohtia "entä jos" -ajatuksia.

No, en toki tuolloin tiennyt, että vuonna 2018 tulisin irtisanoutumaan töistä ja ostamaan vanhaa talonrähjää peräkylältä, joten pelkän vatvomisen ja saamattomuuden varaan ei tätä aikataulun venymistä voi laittaa. Olen myös ihan aidosti sitä mieltä, että viime vuotinen aikalisän ottaminen lapsihaaveesta teki minulle henkisesti hyvää.

En edelleenkään tunne aihetta kohtaan sitä kaikkein kovinta paloa, jos vertaan siihen mitä aiemmin olen tuntenut. Mutta ehkä lähestyvä 35 vuoden rajapyykki kummittelee mielessä, sillä kieltämättä ajatus on taas mielessä aktivoitunut.

Tiedän, että haluan jälkeläisen. Haluan jossain vaiheessa elää lapsiperhe-elämää. Haluan seurata lapsen kehittymistä, lukea lapselleni samoja kirjoja joita minulle luettiin, tulla töistä kotiin päiväkodin kautta ja kuunnella lapsen juttuja samalla kun laitan ruokaa. Haluan ottaa lapsen metsälenkeille mukaan ja ihmetellä luontoa yhdessä, nähdä lapsen silittävän koiriani, käydä kesäisin Särkänniemessä ja kotieläinpihoilla, leipoa synttärikakkuja, kertoa mummolle, enolle ja kummeille lapsen kuulumisia ja seurata, miten lapsi itse luo suhteen näihin minulle tärkeisiin ihmisiin.

Muutaman, viimeistään reilun viiden vuoden kuluttua mahdollisuus kaikkeen tähän on iäksi mennyt, ellen pian ala toimia.
Nyt vielä minulla on ainakin teoriassa jonkinlainen mahdollisuus olemassa.

En tällä hetkellä tunne mitään ihan hirveää tunteenpaloa raskaana olemista, synnyttämistä tai vauva-ajan sitovuutta kohtaan, vaikka jollain tavalla toki edelleen ajattelen, että nuo vaiheet olisi mielenkiintoista kokea. Vauvakuume ei juuri nyt ole erityisen biologista, mutta ehkäpä enemmän sosiaalista.

Viime aikoina olen ollut koko ajan tietoinen ikääntymisestäni, mutta se ei ole aiheuttanut paniikkituntemuksia. Olen kai jollain tavalla ajatellut, että asiat tapahtuvat niin kuin on tarkoitus, ja että olen valmis hyväksymään sen. Jos minun on tarkoitus saada lapsi, ehdin kyllä vielä. Jos taas lasta ei minulle suoda ja aika menee ohi, keksin kyllä elämälleni muuta sisältöä.

Mutta entä minusta ei viiden vuoden kuluttua tunnukaan tältä? Entä jos tätä tyyntä "lapsitoive aktivoituu jos on aktivoituakseen, katsellaan nyt" -olotilaa jatkuu sen viisi vuotta, sitten pikku hiljaa tajuan että aika meni ohi, mutta sitten SIINÄ KOHTAA alankin voimakkaasti katua, etten suhtautunut lapsiasiaan määrätietoisemmin ja ottanut ohjia aktiivisemmin omiin käsiini?

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että voisin asettaa kolmannen kerran aikataulun uusiksi ja asennoitua niin, että menisin kesään mennessä ensikäynnille klinikalle. Tällä hetkellä kynnys siihen tuntuu vielä aivan valtavalta.

Puolen vuoden kuulumiset

Täällä kaikki on ihan ookoo.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta en ole ottanut siitä stressiä. Minusta on ollut parempi antaa blogin olla tauolla kuin yrittää väkisin keksiä kirjoitettavaa tai jaaritella toistuvasti samoista aiheista.

Loppukesästä ja alkusyksystä opettelin elämään vanhassa talossa, tein töitä silloin tällöin ja yritin kestää taloudellista stressiä. Jouduin käyttämään edellisen asuntoni myynnistä käteen jääneitä rahoja elämiseen, mikä vähän ahdisti. Jokaista senttiä kun tarvitaan myös talon tuleviin remontteihin. (Ja ettei kenellekään syntyisi harhaluuloja varallisuudestani, mainitsen että minulla on kyllä lainaa tästä uudestakin talosta). Vielä syys-lokakuussa oli epävarmaa, pystynkö elättämään itseni uudella työlläni, vaan täytyykö minun alkaa kysellä keikkahommia entiseltä työnantajalta lisäksi. No, sitten loppusyksymmästä asiakastilanne suorastaan räjähti, ihan kuin jokin tulppa olisi auennut. Tällä hetkellä taloudellisesta toimeentulosta ei ole akuuttia huolta, ja se on vähentänyt stressiä kovasti.

Viihdyn tässä talossa tosi hyvin. Omat haasteensa tässä elämäntavassa on, mutta yritän suhtautua niihin tyynesti ja uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Ensi kesänä pitäisi esimerkiksi tehdä iso jätevesiremontti, enkä ole ihan varma miten hermoni tai pankkitilini selviävät siitä. Mutta tätähän tämä on, en kuvitellutkaan että kaikki olisi yksinkertaista. Vaikka asun haja-asutusalueella, en tunne oloani vuoden pimeimpänä aikanakaan sen yksinäisemmäksi tai kolkommaksi kuin taajaman rivarissa tunsin. Oma rauha on vain positiivinen asia. Toivon, että saisin ensi kesänä hankituksi kanoja ja aloitetuksi viljelyn kasvilavoilla. En tiedä puutarha-asioista yhtään mitään, eläintenhoito on vahvempi puoleni.

Todella pitkään meni niin, että lapsiasia ei ollut juuri ollenkaan mielessä. Yksi syy siihen on varmasti se, että elämässäni tapahtui niin paljon muutoksia lyhyen ajan sisällä. Silloin kun aloitin tämän blogin, haikailin elämääni muutosta monella rintamalla, joka ikinen toivomani asia tuntui olevan jumissa ja olin usein turhautunut. Sellainen elämäntilanne on otollinen haikailulle ja haaveilulle. Sitten kun muutoksia tapahtuu, minä ainakin alan niiden vastapainoksi kaivata rauhaa ja vakautta ja sitä, että asiat olisivat vähän aikaa turvallisia ja muuttumattomia. Pitkin syksyä tilanne oli oikeastaan sellainen, että koko lapsiasian ajattelu olisi korkeintaan herättänyt ahdistusta ja epävarmuutta kaipauksen ja haaveilun sijaan, ja sen vuoksi on ollut rentouttavaa olla välillä haaveilematta.

Aika monilla kavereillani on pieniä lapsia, ja viime syksynä minusta myös välillä tuntui, että kaikki lasten ympärillä pyörivät jutut vähän ärsyttivät. Olen yleensä ollut mielestäni kiinnostunut kavereiden lapsista, mutta nyt välillä oli sellainen olo, että oli ihan poikkeuksellisen kivaa nähdä lapsettomia kavereita. Minä en ole koskaan oikein osannut samaistua siihen, kun monet lapsettomat ihmiset kuvaavat kavereidensa lapsijuttujen tylsyyttä, sillä minun mielestäni lapsista keskusteleminen on aina ollut tosi mielenkiintoista. Mutta nyt tuli ilmeisesti jokin kiintiö senkin suhteen täyteen, ja on varmasti ollut ihan tervettä kokea sekin vaihe.

Jokseenkin aika realistisesti ja suhteellisuudentajuisesti olen viime aikoina osannut ajatella, että lapsen saaminen on kuitenkin vain yksi mahdollinen hyvään ja mielekkääseen elämään kuuluva sisältöasia. Jos en koskaan saa lasta, elämässä voi sitä vastoin olla jotain muuta hyvää. Uskon kyllä, että se epätoivo-vauvakuumekin vielä jossain vaiheessa taas iskee takavasemmalta, mutta nyt on hyvä näin.

Ja vielä vauvakuumeesta käsitteenä. Juuri nyt kirjoittaessani havahduin siihen, että vauvakuumetta minulla ei ole viimeiseen puoleen vuoteen ollut ollenkaan. Niinä hetkinä kun hiukan vaihtelevasti olen viime aikoina miettinyt lapsiasiaa, läsnä on ollut lähinnä toive siitä, että vielä joskus saisin elää lapsiperheen arkea. Silloin kun suunnilleen 25 ikävuodesta lähtien olen ajatellut lapsiasiaa voimakkaammin, ajatukseni ovat useinmiten keskittyneet mielikuviin pienistä vauvoista, raskaana olemisesta, synnyttämisestä ja niin edelleen. Sen sijaan nykyään ajattelen mielikuvissani enemmän elämää hiukan isomman lapsen kanssa. Aika jännä muutos itse asiassa. En ole koskaan aiemmin tietoisesti ajatellut sitä.

Tällä hetkellä on sellainen tunne, että voisin pitkästä aikaa yrittää silloin tällöin päivittää blogia. Muutama aihe pyörii mielessä. En siis ole katoamassa mihinkään.