Läheisten reaktiot

Serkun valmistujaiset keväisenä sunnuntaina. Minä ja äiti edustamme meidän perhettämme. Harmaa taivas ja loskainen maa. Vanha maalaistalo on täyttynyt vieraista, joista suurinta osaa en tunne. Yksi vieraista on viimeisillään raskaana. Kiertelen ison talon huoneissa ja mietin sukumme juhlia, joita siellä on vuosien varrella pidetty. Serkkujeni ristiäisiä, esimerkiksi. Mietin meitä viittä serkusta, joista kenelläkään ei ole lapsia, osalla nuoren iän ja osalla elämäntilanteen vuoksi. Mietin isääni ja kahta tätiäni, meidän viiden vanhempia, kolmen sisaruksen sarjaa, joista vain yksi on elossa. Isoisämme on lähemmäs yhdeksänkymppinen ja tarvitsee kaksi taluttajaa siirtyessään sohvalta kahvipöytään, mutta paikalle hän on sentään päässyt. Mietin sukupolvien ketjua. Se ainoa raskaana oleva vieras on suvun ulkopuolinen.
Kotimatkalla pohdin ääneen tulevaisuuttani, toiveitani. Olen aiemmin heitellyt ilmaan puolihuolimattomia lauseita, sellaisia kuin "sitten joskus jos minulla on lapsia". Olen pohtinut erilaisia tapoja perustaa perhe, jutellut äidille kavereideni lapsiperhekuvioista, peilannut niitä siihen miten itse ehkä tekisin sitten joskus. Äidille ei ole yllätys, että haluan lapsia. Hän oli paikalla silloinkin, kun ainoa vakiintuneempi parisuhteeni pari vuotta sitten oli päättynyt, ja minä surin lapsensaamisen mahdollisuuden menetystä enemmän kuin itse suhdetta.
Mutta tätä en ole sanonut ennen ääneen:
"Olen kyllä miettinyt ihan tosissani sitäkin, että jos yrittäisin saada lapsen yksin. Siis niin kuin hedelmöityshoidoilla".
On hiljaista. Jatkan: "Siis kun sitähän sanotaan, että siinä tilanteessa pitää miettiä tukiverkostoja ja muita. Niin sitä oon niin kuin alustavasti miettinyt."
"Niin no," äiti vastaa, "Eihän sulle varmaan ole mikään yllätys, että minäkin kyllä olisin iloinen jos saisin lapsenlapsen. Mutta tiedät varmaan, että et voi laskea sen varaan, että minä olisin aina auttamassa. Elämässä voi tapahtua mitä tahansa."

Jälkeenpäin mietin, että äidin vastaus oli paras mahdollinen. Jos hän olisi alkanut holhoamaan ja hössöttämään sen tyylisesti, että "mieti nyt vielä, lapsen kanssa on kuule rankkaa, kyllä se parisuhde vielä löytyy", olisin suuttunut. Samoin, jos hän olisi ollut varauksettoman riemuissaan, olisin ajatellut että hän ei usko minun olevan tosissaan. Se, että hän suhtautui tyynesti ja ehkä hiukan pidättyväisesti, ei ollut se tyypillisin reaktio jota olin odottanut. Olin ehkä pelännyt sitä hössöttämistä ja holhoamista.

Kaikki läheisimmät kaverini tietävät suunnitelmistani. Ensimmäisenä aloin pohtia asiaa sen ystävän kanssa, jonka kanssa olimme samassa paikassa töissä. Aluksi otin asian esille huumorin keinoin, pohdimme läpällä olisiko jostakusta tuntemastamme miehestä siittiöiden luovuttajaksi, ja kaverini maalaili tulevien työpaikan pikkujoulujen missioksi sitä, että minut on saatava niiden aikana raskaaksi... Sittemmin olen tämän ystävän kanssa silloin tällöin palannut aiheeseen ihan vakavalla mielellä. Hän on suhtautunut asiaan mutkattomasti ja välillä kysellyt, mitä ajattelen hoitoihin hakeutumisen aikataulusta.

Läheisen naisparin kanssa asiasta on puhuttu käytännön kannalta, sillä he ovat käyttäneet saman klinikan palveluita, jota itse tulisin käyttämään. He ovat vakuuttaneet, että tukisivat minua kaikin tavoin miten vain pystyisivät. Luulen kyllä, että en voisi heiltä kovin konkreettista käytännön apua odottaa, sillä he elävät kiireistä vauvaperhe-elämää itsekin, mutta kyllä ajatus silti henkisesti lämmittää. Tämän pariskunnan toinen osapuoli on lapsuudenystäväni, levottomalla huumorintajulla varustettu riuska ja suoraviivainen hoitsuihminen. Olen salaa ajatellut, että voisin pyytää häntä synnytystukihenkilöksi.

Neljäs ystävistäni on saanut lähivuosina itse kaksi lasta. Olen seurannut sivusta hänen aiemman parisuhteen päättymistään, uuden löytymistä, perheenperustamista joka ei ollut aivan läpihuutojuttu mutta päättyi silti onnellisesti. Hän on koko ajan ollut myötätuntoinen minun toteutumattomien unelmieni aiheuttamaa surua kohtaan, ei ole vältellyt aihetta eikä vaivaantunut, vaikka en aina ole tässä suhteessa se kaikkein helpoin ystävä. Hänelle oli hankalin kertoa lapsisuunnitelmista, sillä ajattelin, että vauva-ajan rankkuus on hänellä oman elämäntilanteen vuoksi niin tuoreesti mielessä. Tämä ystävä on hyvin käytännöllinen ja suorapuheinen, joten tältä suunnalta pelkäsin kaikkein eniten jotain "et kuule tiedä miten rankkaa se on" -tyyppistä reaktiota. Hän kyselikin varsin neutraalisti, miten olen ajatellut pärjätä esimerkiksi tukiverkkojen tai koirien hoidon suhteen. Ja sitten samaan hengenvetoon hän käytännölliseen tyyliinsä totesi, että onneksi hänen lapsensa ehtivät vähän isommiksi siihen mennessä kun minulla on lapsi, joten kyllä hänkin voi joskus sitten ottaa minun lapseni hoitoon, jos minun täytyy saada välillä levätä. Tämä ystävä voisi olla toinen mahdollinen synnytystukihenkilö-ehdokas.

Viidennen ystävän reaktio yllätti ehkä kaikkein eniten. Tämä ystävä on yliopistotutkija, joka väittelee piakkoin tohtoriksi. Sinkku, uraorientoitunut, sellainen vähän introvertti ja sosiaalisesti kulmikas älykkötyyppi. Sellainen henkilö, jonka omiin suunnitelmiin lapset eivät millään muotoa kuulu. Tämän ystävän kanssa on kaikkein antoisinta pohtia syntyjä syviä ja parantaa maailmaa viinilasin äärellä, mutta sitä vastoin hän ei ole sellainen perinteisen emotionaalinen myötäeläjä tai tsemppaajatyyppi. Olin odottanut, että hän ohittaisi lapsisuunnitelmani olankohautuksella ja ehkä oman päänsä sisällä ihmettelisi, miksi ihmeessä haluan vaikeuttaa elämääni hankkimalla lapsen ilman puolisoa, kun hän ei tekisi sitä edes puolison kanssa. En olisi edes tässä vaiheessa kertonut koko suunnitelmasta, mutta hän tuli itse kesällä kysyneeksi, mitä ajattelen lapsiasiasta. Ja sitten minä kerroin, että ajattelen sellaista, että aion hakeutua hedelmöityshoitoihin viimeistään seuraavana vuonna. Ystävä oli yllättävänkin kannustava ja kysyi, haluanko, että hän kyselee lastenneuvolassa työkentelevältä terveydenhoitaja-äidiltään, onko tällä kokemusta itsellisten naisten lapsenhankinnasta. Toppuuttelin vähän, koska tunnen hänen äitinsä ja pidän häntä aika inhorealistina, pelkäsin että viimeistään sieltä suunnalta tulisi jotain "Mitä se Aala nyt oikein on saanut päähänsä" -tyyppistä kommenttia. No, ystävä meni ja kysyi, ja vastaus tuli myöhemmin mesessä: "Äiti sanoi, että on se tavannut paljonkin sellaisia naisia jotka on hankkineet lapsen yksin. Se sanoi, että hyvin ne kuulemma pärjää. Kuulemma paremmin yksin kuin huonon miehen kanssa".