Aikataulusta, osa 3.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen loppukesällä 2017. Nyt erehdyin lukemaan noita alkuajan kirjoituksia uudestaan. Tuolloin olen pohtinut hedelmöityshoitoihin hakeutumisen aikataulua seuraavasti:

"Mielessäni olen asettanut aikarajan noin vuoden päähän. Ehkä ensi kesänä. Ehkä ensi syksynä voisin jo hyvällä säkällä olla raskaana. Ja niin ollen lapsi voisi syntyä aikaisintaan keväällä 2019."

Voi apua!

Tiesin toki jo tuolloin kirjoittaessani, että silloin pohtimani aikataulu oli äärimmäisen yltiöoptimistinen. Enkä tietenkään koskaan ole ajatellut, että hoitoihin hakeutuminenkaan takaisi nopeahkoa raskaaksi tulemista. Mutta olihan sitä mukava spekuloida, pohtia "entä jos" -ajatuksia.

No, en toki tuolloin tiennyt, että vuonna 2018 tulisin irtisanoutumaan töistä ja ostamaan vanhaa talonrähjää peräkylältä, joten pelkän vatvomisen ja saamattomuuden varaan ei tätä aikataulun venymistä voi laittaa. Olen myös ihan aidosti sitä mieltä, että viime vuotinen aikalisän ottaminen lapsihaaveesta teki minulle henkisesti hyvää.

En edelleenkään tunne aihetta kohtaan sitä kaikkein kovinta paloa, jos vertaan siihen mitä aiemmin olen tuntenut. Mutta ehkä lähestyvä 35 vuoden rajapyykki kummittelee mielessä, sillä kieltämättä ajatus on taas mielessä aktivoitunut.

Tiedän, että haluan jälkeläisen. Haluan jossain vaiheessa elää lapsiperhe-elämää. Haluan seurata lapsen kehittymistä, lukea lapselleni samoja kirjoja joita minulle luettiin, tulla töistä kotiin päiväkodin kautta ja kuunnella lapsen juttuja samalla kun laitan ruokaa. Haluan ottaa lapsen metsälenkeille mukaan ja ihmetellä luontoa yhdessä, nähdä lapsen silittävän koiriani, käydä kesäisin Särkänniemessä ja kotieläinpihoilla, leipoa synttärikakkuja, kertoa mummolle, enolle ja kummeille lapsen kuulumisia ja seurata, miten lapsi itse luo suhteen näihin minulle tärkeisiin ihmisiin.

Muutaman, viimeistään reilun viiden vuoden kuluttua mahdollisuus kaikkeen tähän on iäksi mennyt, ellen pian ala toimia.
Nyt vielä minulla on ainakin teoriassa jonkinlainen mahdollisuus olemassa.

En tällä hetkellä tunne mitään ihan hirveää tunteenpaloa raskaana olemista, synnyttämistä tai vauva-ajan sitovuutta kohtaan, vaikka jollain tavalla toki edelleen ajattelen, että nuo vaiheet olisi mielenkiintoista kokea. Vauvakuume ei juuri nyt ole erityisen biologista, mutta ehkäpä enemmän sosiaalista.

Viime aikoina olen ollut koko ajan tietoinen ikääntymisestäni, mutta se ei ole aiheuttanut paniikkituntemuksia. Olen kai jollain tavalla ajatellut, että asiat tapahtuvat niin kuin on tarkoitus, ja että olen valmis hyväksymään sen. Jos minun on tarkoitus saada lapsi, ehdin kyllä vielä. Jos taas lasta ei minulle suoda ja aika menee ohi, keksin kyllä elämälleni muuta sisältöä.

Mutta entä minusta ei viiden vuoden kuluttua tunnukaan tältä? Entä jos tätä tyyntä "lapsitoive aktivoituu jos on aktivoituakseen, katsellaan nyt" -olotilaa jatkuu sen viisi vuotta, sitten pikku hiljaa tajuan että aika meni ohi, mutta sitten SIINÄ KOHTAA alankin voimakkaasti katua, etten suhtautunut lapsiasiaan määrätietoisemmin ja ottanut ohjia aktiivisemmin omiin käsiini?

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että voisin asettaa kolmannen kerran aikataulun uusiksi ja asennoitua niin, että menisin kesään mennessä ensikäynnille klinikalle. Tällä hetkellä kynnys siihen tuntuu vielä aivan valtavalta.