Ensikäynnillä klinikalla, tavallaan

Mietin pitkään, miten tämän kirjoituksen otsikoisin, tai mistä aloittaisin.

Tilanne on se, että kävin viimein klinikalla. Niin sanotusti "ensikäynnillä", jos se nyt edes tässä tapauksessa lasketaan sellaiseksi. Tiesin jo ennen käyntiä, että tulen maksamaan käytännössä vähintään satasen siitä, että minua kehotetaan laihduttamaan ja tulemaan sitten uudestaan, mutta halusin silti mennä. Halusin kai lähinnä näyttää itselleni että olen tosissani tämän asian kanssa.

Sitä paitsi, mitä vaihtoehtoja minulla on? Olen viimeiset kaksi vuotta koko ajan sanonut itselleni, tämän blogin lukijoille sekä muutamalle ystävälle, että menen klinikalle sitten, kun saan painonpudotusta vähän alkuun. Sitten kun minulla on jo valmiiksi tunne, että pystyn siihen. Enkä ole kuitenkaan saanut painonpudotusta alkuun, päin vastoin. Toissa kesän jälkeen olen lihonut ihan jonkun verran, ihan huomaamatta, ilman sen suurempia muutoksia kuin se, että ruokarytmi hiukan sekaantui talon ostamisen ja edellisestä työstä irtisanoutumisen jälkeen. Oma kokemus on, että mitään kovin dramaattista ei ole syömisessä tapahtunut, mutta niin vain painoa on yhdessä hujauksessa arviolta ainakin 10 kg enemmän kuin viimeksi. Ja sitä oli entuudestaankin PALJON.

Mutta menin silti klinikalle. Viimeinkin.
Halusin puhua ääneen lääkärille siitä, että haluan joskus saada lapsen. Halusin tehdä tästä prosessista totta.

Lääkäri oli todella ystävällinen. Kysyi lyhyesti parisuhdehistoriasta ja kertoi hoitoprosessiin kuuluvasta psykologin konsultaatiosta (hän tosin käytti sanaa terapeutti). Aloitin itse sopertelemalla sekavasti, että tiedän kyllä, että ylipaino on ykkösongelma tässä prosessissa, mutta että halusin silti tulla alustavasti puhumaan asiasta.

Sitten puhuttiin siitä ylipainosta, jota on siis niin paljon, että jopa alle BMI 40 lukemiin (eli alle sairaalloisen ylipainon rajan) on matkaa. Suuren osan aikuisikääni olen ollut siellä hiukan yli BMI 40 tuntumassa ja parhaimpina aikoina vähän alle. Parina viime vuonna tilanne on sitten vielä noistakin lukemista karannut käsistä. En tykkää puhua kiloista ääneen, mutta olen 168 cm pitkä. Halukkaat voivat käydä siis laskemassa, minkä tyyppisistä lukemista tässä puhutaan.

Lääkäri oli sillä tavalla fiksu ja tolkun ihminen, että keskustelussa keskityttiin kokonaisvaltaiseen elämäntapamuutokseen eikä hän lähtenyt suosittelemaan mitään pussikeittodieettejä. Minä tiedän itse, että vaikka en olekaan diagnosoidusti syömishäiriöinen, minulla on kiistatta sellaisia piirteitä, ja tiukkaan struktuuriin perustuva laihduttaminen on pahinta mitä voin itselleni tehdä. Suurin osa tästä viimeisimmästä lihomisesta on tullut sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten laihdutin supertiukalla Cambridge -dieetillä noin viitisentoista kiloa. Kun homma sen jälkeen lähti käsistä, se lähti ihan kunnolla. Laihduttaminen lihotti minua. Oli hyvä, että lääkäri oli samoilla linjoilla, eikä nähnyt laihtumista pelkästään matemaattisena asiana. Sitä kun se ei ainakaan minun kohdallani ole.

Sitten ultrattiin. Olin etukäteen miettinyt, että olisi ihan kauheaa, jos tässä kohtaa saisin tietää, että esim. munasarjat näyttäisivät todella passiivisilta, tai jos minusta vaikka otettaisiin labroja joissa todettaisiin, että munasarjojen kapasiteetti ja sitä myöten myös aika olisi loppumassa ihan just nyt. Ihan hirveästi ultraaminen ei antanut tietoa, lääkäri sanoi että sisäelimiä ympäröivä rasvakudos haittaa jonkin verran näkyvyyttä, ja että joka tapauksessa tiedetään, että munasarjojen tilanne tulee paranemaan sitten kun laihdun. "Joitakin follikkeleita" joka tapauksessa näkyi molemmilla puolilla, ja kohdun limakalvo vastasi sitä mitä sen tässä kierron vaiheessa kuuluu olla. Kuulemma myös melko säännöllinen kuukautiskiertoni on hyvä merkki.

Mitään sen tarkempaa jatkosuunnitelmaa ei tehty, lähinnä sain vinkkejä painonpudotukseen ja suosituksen siitä, mitä kautta voisin hakea siihen apua. Kysyttiin myös, olenko harkinnut lihavuusleikkausta. En ole koskaan harkinnut, ja vielä vähemmän nyt kun tiedän, että leikkaus toisi monen vuoden tauon mahdollisuuteen yrittää raskautumista. Omin avuin laihtuminen taas voisi teoriassa tuoda avun nopeammin, jos vaan pystyn siihen.

Sovittiin, että voisin varata uutta aikaa esimerkiksi ensi keväänä, jos siihen mennessä olen saanut painoa jonkun verran pois. Sitten voitaisiin katsoa uudestaan tilannetta ultralla, sekä ottaa hormonaalisia verikokeita. Niitäkään ei kuulemma kannata ottaa nyt, sillä laihtuminen tulee parantamaan niidenkin tilannetta. Tämä oli itselleni yllätys, olin luullut että esim. AMH -arvoon vaikuttaa ainoastaan ikä.

Kyselin itse, onko jotain tiettyä painoindeksirajaa, jolla hoitoihin voisi päästä. Ilmeisesti ei, mutta minun tilanteessani jossain siellä alle 40 tuntumassa olisi hyvä olla. En ole kuulemma vielä ihan tolkuttoman vanha, joten sitä ei kannata stressata, vaan nyt ihan oikeasti keskittyä rauhassa siihen painonpudotukseen. Tämä on ihan totta, mutta samalla masentavaa. Jos pudotettavaa olisi esimerkiksi vain kymmenisen kiloa, olisi helpompaa asettaa jo jotain aikatavoitetta, mutta nyt sitä matkaa on vielä niin tolkuttoman paljon, että hoitoihin saakka pääseminen on edelleen vain epämääräinen "sitten toivottavasti joskus" -tason asia.

Olin toivonut, että käynnin myötä itselleni tulisi sellainen olo, että nyt olen laittanut prosessia käyntiin, että ihan oikeasti olen matkalla kohti äidiksi tulemista.
Tapahtuiko niin? Vastaus on kyllä ja ei.
Oli tärkeää ja mukavaa, että mahdollisesta lapsesta ja raskaaksi tulemisesta puhuttiin konkreettisesti, mahdollisesti minunkin tulevaisuuteeni kuuluvana asiana.
Mutta samalla laihtumistavoitteen suuruuden konkretisoituminen masensi. Mitään yllättävää siinä ei ollut, mutta ehkä olin itsekseni yrittänyt kaunistella asiaa, ajatellut että äkkiäkös minä tästä useammankymmenen kiloa laihdutan, vähän vaan katson syömisten perään ja sitten ensi kesänä kävelen hoitoihin ja olen vaikkapa syksyllä raskaana. Mutta ei se tule menemään niin. Tilanteesta ja kiloista ääneen puhuminen konkretisoi sen. Mutta ehkä minä tarvitsin sitä.

Täytyy vaan ajatella, että tilanne voisi olla huonompikin.
Voisi olla, että kuukautiskiertoni olisi täysin sekaisin.
Voisi olla, että minulla olisi lihavuuden lisäksi tai sijasta jokin muu raskautumista vaikeuttava sairaus.
Voisi olla, että olisin muuten samassa tilanteessa, mutta iältäni jo lähellä neljääkymppiä tai yli sen.

Lohtu on laiha, mutta se on olemassa.