Pärjäisinkö?

Tavallinen arkipäivä, lähden töistä klo 17:45 ja ulkona on jo pimeää. On nälkä, eikä aavistustakaan siitä mitä ruokaa tekisin, joten pakko kai pyörähtää kaupan kautta. Kotona lenkitän koirat hätäisesti ja tuikkaan puuhellaan tulet, sopivankokoiset halot alkavat taas olla vähissä ja mietin, että täytyisi pitää puuntekotalkoot. Ehkä viikonloppuna. Toiselle koiralle pitäisi varata eläinlääkäriaika, nivelrikkoinen seniori on taas vähän epäpuhdas liikkeessä. Syön hätäisesti jotain epäterveellistä ja nopeaa, enkä tietenkään kaupassa jaksanut miettiä tätä päivää pidemmälle, joten huomenna sama ruokapähkäily on taas töiden jälkeen edessä. Haluaisin jo lösähtää sohvalle Netflixin ääreen ja kellokin lähentelee kahdeksaa, mutta vanhassa navetassa asuvat kanit on hoidettava, tiskit laitettava koneeseen ja koirat ruokittava. Ilta-askareiden ohessa tajuan, että kirjaston kirjat ovat useamman päivän myöhässä, enkä taaskaan muistanut soittaa teleoperaattorille luvattua hitaammasta nettiyhteydestä valittaen. Kun illalla menen nukkumaan, on jälleen kerran tunne, että olen ehtinyt hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät ja pakollisimmat asiat.

Joskus, tai itse asiassa aika useinkin mietin, miten pärjäisin jos tässä kaikessa olisi mukana vielä lapsi. Lapsi, jonka kaikista asioista vastaisin itse ja yksin. Lapsi, jolla ei olisi toista vanhempaa.

Haluan sen lapsen, edelleen. Mutta entä jos elämä olisi sen jälkeen pelkkää hallitsematonta kaaosta?

Käsite "ruuhkavuodet" on varattu lapsiperheellisille, sille ihmisryhmälle jonka elämä on yleisesti tunnustetusti kiireistä ja hektistä. En tiedä, mitä minun elämäni sitten on. Olenko epäonnistunut jotenkin olennaisesti, kun olen ihan vaan sinkkuillessani onnistunut luomaan tunteen kiireisestä arjesta? Pitäisikö tämä kaikki hallita jotenkin paremmin?

Olen luonteeltani vähän sellainen suurpiirteinen boheemi. Voisin suunnitella arkeni paremmin ja opetella vaikkapa pitämään listaa muistettavista asioista. Muistan ja jaksan silti käydä töissä, maksan laskut, hoidan lemmikit ja pidän auton ajokunnossa. Silloin tällöin jopa siivoan ja hoidan pihaa. En tiedä, pitäisikö itsellisen äidin kuitenkin olla jotenkin poikkeuksellisen pedantti ja järjestelmällinen selvitäkseen yksin lapsen kanssa?

Toisaalta, eikö elämä nykyään ole kiireistä aina ja kaikkialla, siviilisäätyyn, lasten määrään tai pedanttisuuden asteeseen katsomatta? Enkö minä saa toivoa lasta siitä huolimatta, että elämä on täyttä jo nyt? Onko muiden itsellisten äitien elämä ennen lapsen saamista ollut kauhean väljää, kiireetöntä ja vapaata velvollisuuksista? Pitäisikö elämässä olla reilusti lapsen mentävä aukko aikaa ja energiaa, että lapsesta haaveilu olisi jotenkin realistista?