Mutta sitten ovat nämä kaudet. Ajattelen lapsitoivettani enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Näen unia vauvoista. Luen netistä kaikki mahdolliset keskustelut ja blogit joissa käsitellään lapsen saamista itsellisenä naisena. Yritän löytää uutta luettavaa, vaikka tiedän, että sitä ei ole määräänsä enempää. Haluaisin itse kirjoittaa aiheesta, mutta en keksi enää mitään sanottavaa.
Ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin tämä yksi asia: Haluan lapsen.
Viime vuoden lopulla ajattelin, että hakeutuisin klinikalle nyt alkuvuodesta. Todennäköisesti kuulisin siellä ensimmäiseksi painonpudotusvaatimuksen, jonka suuruus varmaankin masentaisi. Mutta siitä huolimatta voisin ainakin jollain tavalla viedä asiaa eteenpäin. No, sitten tuli parin tonnin autoremontti, sitten työelämän tilanne luisui siihen pisteeseen että oli pakko tehdä päätös työpaikan vaihdosta, joka vetää taas talouden hiukan arvaamattomampiin kantimiin. Asuntokin pitäisi laittaa taas myyntiin. Elämässä on niin paljon kaikkea, että huomaan lykkääväni jälleen hoitoihin hakeutumisen ajankohtaa.
Pääni sanoo, että olen nyt monestakin syystä niin stressaantunut ja elämäni on niin tukossa, että on pakko odottaa tilanteen tasaantumista ennen kuin voin ajatella uusia elämäntavoitteita. Kuten sitä lasta. Mutta samalla mietin, ovatko nämä tekosyitä.
Olen aika monta kertaa isoja päätöksiä tehdessäni vatvonut todella kauan ja keksinyt joka kerta miljoona syytä, joiden vuoksi en voi tehdä päätöstä nyt. Mutta sitten on kuitenkin käynyt niin, että kun olen työstänyt mielessäni asiaa riittävän pitkälle ja saanut henkisesti päätöksen tehtyä, ne miljoona syytä ovatkin alkaneet tuntua aivan toisarvoisilta. En voi olla miettimättä, liittyykö tähän lapsiasiaan jokin samansuuntainen psykologinen prosessi.
Olin 21-vuotias hoitoalan opiskelija, kun vuonna 2005 koin ensimmäisen vauvakuumeeni. Olin silloin työharjoittelussa synnyttäneiden vuodeosastolla. Se oli ensimmäinen kausi elämässäni, jolloin luin (puoliksi salaa itseltänikin) vauva-aiheisia keskustelupalstoja ja blogeja. Silloin oma lapsi oli kuitenkin äärimmäisen teoreettinen "sitten joskus" -asia, ei missään nimessä sellainen juttu jota olisin aktiivisesti lähtenyt työstämään, en vaikka olisin ollut parisuhteessakin. Siitä on nyt 13 vuotta. Eikä minulla edelleenkään ole sitä lasta.
Minä kyllä kehottaisin käymään siellä ensikäynnillä :) saisit asioita rullaamaan ja mielenrauhan. Tai niin minä luulin kanssa, kunnes lääkäri selitti, ettei enää kannattaisi asiaa lykätä ;) mutta käski ottaa niin paljon aikaa kun halusin, miettiä rauhassa ja säästää rahaa. Päätettiin hoitaa vain ne "pakolliset" kuviot alta pois ja tilata siittiötkin säilöön. Samalla tehtiin hoitosuunnitelma ja sain reseptit, vaikka puhuinkin alustavasti, että ehkä sitten ensi vuonna ;) Olin hoitanut psykologikäynnit ja muut jo elokuussa. Siittiöt olivat olemassa ikiruodassa syyskuussa, mutta varsinaisen hoitorumban aloitin vasta pari kiertoa myöhemmin hetken mielijohteesta. Koska kaikki oli hoidettu tehtäväkseni jäi vain seurata ensikäynnin hoitosuunnitelmaa. Ja edelleen painotan, ettei sitä oikeasti täydellistä lastentekohetkeä välttämättä koskaan tule :) Tai sitten ei vaihtoehtoisesti välttämättä tule sitä lasta, vaikka ne puitteet olisi olemassa. Itselläni ei ole töitä joihin palata, nämä vanhempainrahat ynnä muut laskettiin kahden vuoden takaisten tienestejen mukaan (en tajunnut sitäkään vasta kuin siinä vaiheessa kun paperit tulivat KELA:sta ja raha oli pienempi kuin olin itse laskenut... muitakin laskukaavoja kyllä on olemassa, mutta tällä mentiin). En kyllä oikeasti uskonut koskaan raskautuvanikaan tuosta ensimmäisestä yrityksestä... ja sitten kun olin raskaana iski oikeasti ihan kamala pakokauhu, että menin pilaamaan elämäni ja ei tämän nyt näin kuulunut ihan oikeasti mennä ;) Mutta elämä kantaa... ja asioilla on tapana järjestyä :)
VastaaPoistaMinä myös suosittelisin käymään klinikalla. Ihan vaan kartoittamassa tilannetta ja juttelemassa. Meilläkin vierähti ensikäynnistä ensimmäiseen inseminaatioon lopulta kaksi vuotta. Ensimmäinen käynti oli kuitenkin hyödyllinen, kun pääsi keskustelemaan ja kyselemään asiasta lääkäriltä.
VastaaPoista