Täs on ollu vähän kaikkee

Kuusi päivää jäljellä töitä kunnallisen työnantajan turvallisissa leivissä. Tunnelmat ovat vaihdelleet paniikista epäuskoisuuteen ja väsymykseen. Syksyn toimeentulo näyttää tässä kohtaa niukalta, mutta yritän suhtautua asiaan tyynesti. Se on tässä kohtaa normaalia, sillä asiakaskunnan kerääminen täyden päivätyön ohessa on aika mahdotonta. Yritän suhtautua niin, että on oikeastaan ihan kivaa, että saan varmaan ainakin sellaiset 3-4 kuukautta tehdä todella pientä tuntimäärää töitä, tällaista downshiftailua en ole kokenut koko työurani aikana. Rahahan nyt on vaan järjestelykysymys, onneksi pystyn säästämään vähän tässä kesän aikana. Mutta tuon muutaman kuukauden jälkeen toivoisin asiakasmäärän ja tilipussin näyttävän jo vähän parempia lukemia.

Toinen iso asia työelämän muutoksen lisäksi on se, että ostin sitten talon. Sellaisen hankintahinnaltaan naurettavan edullisen talon, jonka korjaus ja ylläpito tulee varmaan seuraavat parikymmentä vuotta nielemään suuren osan ylimääräisistä rahoista. Taloni on 93 -vuotias torppa mäen päällä peltomaisemassa. Toivon ja rukoilen, ettei sen kanssa tulisi eteen ihan mahdottomia yllätyksiä. Yllätyksiähän vanhan talon kanssa tulee aina, mutta toivottavasti ne tässä tapauksessa olisivat sellaisia hoidettavissa olevia. Vaikka haja-asutusalueella ollaankin, sijainti on kuitenkin sellainen, ettei tuolla lapsen kanssakaan olisi mitenkään mahdoton elellä. Lähin taajama kauppoineen ja alakouluineen on muutaman kilometrin päässä, eikä kaupunkiinkaan ole kuin 15 kilometriä.

Lapsiasia on ymmärrettävästi ollut taka-alalla. Taas kerran. Kyllä se ahdistaa, kun ikääkin tulee joka päivä lisää. Mutta luotan intuitiooni sen suhteen, että nyt vain oli aika tehdä asiat tässä järjestyksessä.